Anna Amnell

Optimistinen kirjailija

2011-12-08T21:47:00.004+02:00

Optimistinen kirjailija, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Oli vuosi 1991. Ensimmäinen kirjani oli juuri ilmestynyt.

Tyttäreni skannaa paljon vanhoja valokuvia. Minusta tuntuu, että en ole edes nähnyt tätä kuvaa, joka tuo mieleeni sen valtavan optimismin, jolla palasin vähän yli 20 vuotta sitten Suomeen Kanadasta, aloin opettaa englantia ja kirjoittaa historiallisia romaaneja.

Olin kirjoittanut lehtijuttuja Kanadassa asuessanikin useamman vuoden ajan sekä sikäläiseen siirtolaislehteen että Suomeen. Vein nyt loppuun kirjoittamisen, jonka olin aloittanut jo Kanadassa, sain valmiiksi ensimmäisen historiallisen nuortenromaanini.

Ystäväni hämmästyivät, kun kirja oli kohdistettu lapsille. Mutta eihän se ollut ihme, sillä olinhan ollut vuosikaudet kotiäiti.

Kuvassa minulla on joulun värit ja Kanadan lipun värit. Olin asunut yhdeksän vuotta Kanadassa ja olin tuon kuvan ottamisen aikaan kanadalainen. Anoin Suomen kansalaisuuden takaisin heti Suomeen palattuani.

Olimme ajatelleet, että emme tule takaisin Suomeen asumaan, mutta suuret maailmanhistorialliset muutokset - Neuvostoliiton romahtaminen ja Itä-Euroopan vapautuminen - muuttivat suhtautumisemme Suomeen.

Sain kansalaisuuspaperin Mauno Koiviston allekirjoituksella varustettuna. En tiennyt silloin, että Koivisto oli samaa sukua kuin isoäitini.

Anna Amnellin kotisivublogi kiittää lukijoitaan

2010-03-31T02:40:00.029+03:00

Tämä kotisivublogi sisältää tietoa useita vuosia, jopa vuosikymmeniä sitten ilmestyneistä kirjoistani sekä aiemmin julkaistuja lehtijuttujani. Päivitän tätä blogia hyvin harvoin. Kirjoitan tällä hetkellä jatko-osaa sekä Auroran että Lucia Olavintyttären tarinaan. Minulla on myös muita blogeja sekä Bloggerissa että Vuodatuksessa (Broken Star ja Narniassa).

Ensimmäinen Aurora-kirjani ilmestyi vuonna 1991. Siitä otettiin toinen painos muutaman kuukauden kuluttua eli vuoden 1992 alussa. Aurora-kirjoja luetaan yhä. Kiitos siitä teille, lukijat.

Kirjasto vie meidät menneeseen aikaan ja vieraisiin maailmoihin, jotka tulevat lukemisen avulla tutuiksi. Aurora-kirjat ovat loppuunmyytyjä, mutta niitäkin saa yhä kirjastoista.

Aurora-kirjoista kertoo lisää myös Aurora-blogi . Kerron siellä myös Viktorian ja Edwardin ajan kulttuurista, Suomesta ja Kanadasta 1900-luvun alussa.

Kirjat Kyynärän mittainen tyttö (2004, Lasten Keskus) ja Pako Tallinnaan (2006, Lasten Keskus) kertovat Lucia Olavintyttären seikkailuista 1500-luvun puolivälin Suomessa, Englannissa ja Tallinnassa. Lucia Olavintytär -blogi kertoo lisää näistä kirjoista ja keskiajan, varsinkin 1500-luvun elämästä. Myös nukkekotiblogissani on historiaa elävöittäviä kirjoituksia ja kuvia nukkekodeista, jotka liittyvät Aurora- ja Lucia-kirjoihin.
Kiitos käynneistä ja tervetuloa käymään uudestaan!

Tervetuloa

2009-04-04T19:27:00.027+03:00

Kukkiva magnolia Torontossa pihallamme

Olen kerännyt tähän kotisivublogiin tietoa kirjoistani, niiden kuvittajasta ja kirjoittajasta sekä muutamia vanhoja blogikirjoituksiani ja lehtijuttujani. Yritän supistaa hakusanojen määrää, josta syystä laitoin tähän luettelon kirjoituksista. Pääset niihin kirjoittamalla tai kopioimalla kirjoituksen nimen ja hakemalla sen blogin vasemmassa yläreunassa olevasta kohdasta "Hae blogista".

Vanhat kotisivut kertovat

In English:
Lucia, an ell-sized girl (16th century, growth hormone deficiency, historical novel for young people)
Anna Amnell's historical novels for children

Kuvittaja:
Matti Amnell

1500-luku:

Kyynärän mittainen tyttö
Pako Tallinnaan
Kirjoituksia 1500-luku

Aurora-kirjat:

Kuinka Aurora-kirjat saivat alkunsa
Auroran kummit ja kaimat
Aurora. Vaahteralaakson tyttö
Aurora ja Pietarin serkut
Aurora ja villikyyhkysten aika
Aurora ja Molly

Kirja-arvosteluja (luettelo)
Kirja-arvosteluja

Blogikirjoituksia:

Minä olen Blogisisko
Omaelämäkeralliset kirjoitukset
Lapsi ikkunassa
Lapsuuteni
Kouluvuoteni
Vaihto-oppilas
Veska (Käsilaukku, mummo)
Kultaiset kädet (ukki)
Mummo ja ukki (Mummot pissasivat seisaaltaan. Ukin kessumaa)
Suomalainen lapsuus. (Runebergin "Lähteellä")
Monot ja saappaat
Haastattelut (luettelo)
Tervetuloa lukemaan kirjailijoista
Syksy kaupungissa (kuva)
Kesäkirjat (Kesä ja lukeminen)
Joulu 1500-luku, Aurora, joulu, joululukemista
Omaelämäkerralliset kirjoitukset
1500-luvun asun ompeleminen nukelle.

Lehtijutut:

Pirkko Anna Amnellin lehtijuttuja.
Ihan oikea runotyttö (LM Montgomery)
Louisa saa oman huoneen. (Louisa May Alcott)
Rakas oma nalle.
Kun koti kävi ahtaaksi (lapsuus, opiskeluvuodet, 60- ja 70-luku, siirtolaisuus, paluumuutto)
Lucy Maud Montgomery
Sisar, veli sydänystävä
Pesukarhu päärynäpuussa
Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan.
Salapoliisiromaani- järjestystä kaaokseen.
Amerikan Mata Hari (Aline Griffith-Romanones)
James Bond kävi sotaan aidsia vastaan.(007 vaaran vyöhykkeellä)
Sokerivaahterametsässä tuoksuu savulle ja siirapille.
Amerikan hautausmaat
Anoreksia ennen ja nyt
Viktorian ajan paluu (Viktoriaaninen tyyli)
Mistä eläintenoikeuksissa on kysymys?
Anne Leen henkeä ei ole, mutta esineet elävät.
Pääsiäiskoristeiden symboliikkaa.

Kotisivublogini

2008-12-18T00:36:00.015+02:00

Helsinki vuonna 1905 Pohjoisrannasta päin, taustalla aurora eli revontulet. Kuva: Matti Amnell, kansikuvaksi kirjaan Anna Amnell: Aurora ja Pietarin serkut. 1993 Kirjapaja

Tämä kuva on poikani Matti Amnellin tekemä kansikuva kirjaan Aurora ja Pietarin serkut (1993), joka kertoo Auroran ja hänen serkkunsa elämästä lukuvuonna 1905-1906 Helsingissä. Olga käy koulua Bulevardilla, Aurora opiskelee taidetta Ateneumissa. Tytöt asuvat Sofia-tätinsä luona Bulevardilla mantelinvärisessä puutalossa. Tytöt ovat luistelemassa Pohjoisrannassa kaupungin luistinradalla. Vieressä on Uspenski, taustalla häämöttävät Johanneksen kirkon tornit, joiden juurella sijaitsevassa talossa kirjoitin kaikki Aurora-kirjani ja muutkin tähän mennessä ilmestyneet kirjani, myös tällä vuosituhannella ilmestyneet, 1500-luvusta kertovat kirjat Kyynärän mittainen tyttö ja Pako Tallinnaan.

Olen tiivistänyt ja karsinut reippaasti blogejani. Tämä blogi yhdistää aikaisemmat kotisivuni (kolumbus.fi) ja kotisivublogini (12.6.2006-12/2008 Vuodatus) sekä Kirjoituslipasto-blogin. Kävijämittarissa on mukana Vuodatuksessa toiminut kotisivublogi ja tämä blogi. Kolumbuksen kotisivuissa ei ole ollut koskaan mittaria.

Koristekuvio

Vanhat kotisivut kertovat

2008-12-17T22:44:00.014+02:00

Valokuvat menneiltä vuosilta ovat ottaneet: Aune Kämäräinen, Kirjapajan valokuvaaja ensimmäisen kirjani ilmestyttyä, Iisalmen Sanomat sekä jälleen Aune Kämäräinen.

"Lyhyetkin maininnat Anna Amnellin elämäntaipaleesta
kuvastavat vilkasta ja usealle taholle suuntautunutta elämää. Opiskelu niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa, vallankumouksen ja sodan kokeminen Kyproksella 70-luvun puolivälissä ja lähes kymmenvuotinen siirtolaisuus Kanadassa ovat antaneet sekä käytännön elämänkokemusta että tietoa. Osa tästä kokemisesta on siirtynyt taustaksi ja innoittajaksi – lähihistorialliseen kirjasarjaan, jossa kuvataan suomalaistytön elämää vuosisadan alun Kanadassa ja sortovuosien Suomessa.
Vuonna 1999 julkaisi kirjailija – silloin jo nimellä Anna Amnell – astetta pienemmille lukijoille tarkoitetun version Aurora-teosten ensimmäisestä osasta."

Vuokko Blinnikka artikkelissaan Anna Amnellista teoksessa:
Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 3.

"Osäkerhet, men även framåtande och äventyrslust samsas inom de tre böckernas pärmar. Olika åldersgrupper serveras internationell underhållning. Här finns möjlig historisk förankring, miljökännedom och insikt i den föräldralösa 18-åringens livsöde och trots det 100-åriga perspektivet tangerar den beresta pedagogen Pirkko Pekkarinen (= Anna Amnell) många dagsaktuella problem. Övernaturliga fenomen utreds till allas lättnad och happy-end-känslan infinner sig stilentligt."

Majlis Qvickström kirja-arvostelussa:
Tuffa unga kvinnor. Sommar i Toronto.
Hufvudstadsbladet 9. 9. 1996 '
Anna Amnell's historiska romaner för barn

ja uudemmat

Pako Tallinnaan. 2006. Lasten Keskus. Kyynärän mittainen Lucia pakenee Tallinnaan ystävänsä Margaretan kanssa, kun 13-vuotias Margareta aiotaan naittaa ulkomaalaiselle kauppiaalle.

Kyynärän mittainen tyttö. 2004. Lasten Keskus. Kyynärän mittaisen Lucian seikkailuja 1500-luvun Suomessa ja Englannissa. Lasten LukuWarkaus 2005 -palkintoehdokas. An Ell-Sized Girl [Lucia Olavintytär, Kyynärän mittainen tyttö]

Lucia Olavintytär -blogi

Lucia-kirjoista sanottua:

"Kuinka yhdistää homeinen keskiaika ja jännittävät juonenkäänteet niin elävästi ja hauskasti, että myös nopeatempoiseen fiktioon tottunut nuoriso innostuu?
Historiallinen nuortenkirja on haastava tekijälleen. Anna Amnellin viides historiallinen nuorisoromaani [Kyynärän mittainen tyttö] on oiva esimerkki siitä, kuinka tehtävä on suoritettu kunnolla.--" Meidän perhe 1/2005, sivu 19.

"Anna Amnell on historiallisen lasten- ja nuortenromaanin taitaja, joka tarjoaa lukijoilleen sekä autenttisuutta, romantiikkaa että jännitystä." Teresa Volotinen

" Lukijalle syntyvä kuva aikakaudesta on sosiokulttuurisesti rikas: ollaan vuoroon hämäläiskartanossa, merimiesten joukossa laivalla, lontoolaisessa ruokatuvassa ja Englannin hovissa. --Kokonaisuus on vaihteleva, rikas ja kerrontatekniikka lastenkirjaan moderni." Kaarina Kolu

Kyynärän mittainen tyttö on -- "ennen muuta seikkailuromaani, jossa taitava kerrontatekniikka uppoaa paikkojen, episodien ja henkilöiden vaihdoksiin." Kolu, Kaarina. Virikkeitä 4/2004, 66-67.

AURORA-sarja

Aurora Koivu muuttaa Amerikkaan 1900-luvun alussa Suomesta karkotetun isänsä luo ja palaa Suomeen opiskelemaan taidetta. Kirjapaja 1991 (2. painos 1992), 1993, 1995, 1999.

Anna Amnellin Aurora-sarjan kirjat ovat loppuunmyytyjä. Niitä voit lainata kirjastosta. Tutustu Aurora-kirjojen maailmaan lukemalla Aurora-blogia.
http://aurorakirjat.blgspot.com

Jäsenyys kirjailijajärjestöissä: Suomen Kirjailijaliitto, Suomen Nuorisokirjailijat ja Helsingin kirjailijat

Kirjoituslipasto ennen:

"Toinen varsin mielenkiintoinen ja monipolvinen luettava on Anna Amnellin kirjoituslipasto. Sen kanssa vierähtää tovi jos toinenkin. Elämänmakuista itsensä toteuttamista. Lisäksi Annalla on rinnakkaisia sivustoja, joita hän yhdistelee luontevasti ja kiinnostavasti. "
Villikanin lokikirja 29.10.2005

Törmäsin ihanaan, Anna Amnellin kirjoituslipastoon ja jäin ihan lipaston aarteiden lumoihin! Hallatar (Una Reiman) 19.1.2006

Kuvat: Anna Amnell

Lucia, an ell-sized girl

2008-12-17T22:40:00.004+02:00

Illustration: Matti Amnell

An Ell-Sized Girl/Haute d'une aune/Das eine Elle große Mädchen/Una chica de un codo de altura

Lucia-blog: 16th century, Lucia's world

In Anna Amnell's "novel An Ell-Sized Girl (Kyynärän mittainen tyttö, 2004) the idea of difference is explored from the perspective of a short girl captured and taken to the court of Elizabeth I to live as a court dwarf." Kaisu Rättyä. virtualfinland.fi

"Anna Amnell-- traite pour sa part de la différence dans Kyynärän mittainen tyttö (Haute d’une aune, 2004) en évoquant le destin d’une enfant de petite taille enlevée pour servir de lutin à la cour de la reine Élisabeth Ire."
(Virtual Finland)

In Anna Amnells Roman "Kyynärän mittainen tyttö (Das eine Elle große Mädchen, 2004) wird das Anderssein mit Hilfe des Schicksals eines Mädchens behandelt, das geraubt wird, um als Hofzwerg von Elisabeth I. zu dienen." (Virtual Finland)

"En su novela Una chica de un codo de altura (Kyynärän mittainen tyttö, 2004), Anna Amnell -- trata el tema de las diferencias a través de una narración sobre destino de una adolescente enana que es raptada y llevada a la corte de la reina Isabel I."(Virtual Finland)

Kirja-arvosteluja

2008-12-17T22:39:00.004+02:00

Aurora-kirjat
Lucia-kirjat: Kyynärän mittainen tyttö ja Pako Tallinnaan

Kuvittaja: Matti Amnell

2008-12-17T22:36:00.004+02:00

Kaikki Anna Amnellin kirjat ovat Matti Amnellin kuvittamia. Hän on myös tehnyt kuvat kaikkien Anna Amnellin kirjojen kansiin.

Matti Amnell on käynyt keskikoulun Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa ja lukion Torontossa.

Hän opiskeli Toronton yliopiston University Collegessa ja suoritti Honours B.A. -tutkinnon. Hän opiskeli taidetta, englantia, luovaa kirjoittamista sekä kiinaa ja jatkoi taideopintojaan Pariisissa.

Matti Amnell asuu Helsingissä ja on työssä Nokialla. Hänellä on ollut taidenäyttely Helsingissä Ranskan kulttuurikeskuksessa aiheena Pariisin vuodenajat, "Les saisons de Paris".

Kirjojen kuvituksessa hän on pyrkinyt tuomaan esille kunkin aikakauden hengen.
Ks myös Mille Croquis

Kyynärän mittainen tyttö

2008-12-17T22:32:00.004+02:00

Lasten LukuVarkaus 2005 -palkintoehdokas
Vuonna 1559 13-vuotias Lucia Olavintytär asuu kodissaan Hämeen linnan lähellä. Eräänä päivänä, kun Lucia on ratsastamassa, hänet ryöstetään ja viedään huimaan seikkailuun. Se ulottuu Itämerelle, Gotlantiin, Pohjois-Englannin Suomaalle ja Lontooseen. Nuori kuningatar Elisabet ja Suomen herttua Juhana ovat ratkaisevissa sivuosissa.

Lucialla on meripihkan väriset pitkät hiukset, hän osaa laulaa ja soittaa luuttua. Luostarista lähtenyt oppinut isä on opettanut häntä samalla tavalla kuin poikiaankin. Hänen kaltaisensa lyhytkasvuinen ihminen oli 1500-luvulla painonsa arvoinen kultaa. Heitä etsittiin, ostettiin ja myytiin kuninkaallisiin hoveihin.

Tämän Lucia Olavintytär-blogin kirjoitukset Kyynärän mittaisesta tytöstä.

Pako Tallinnaan

2008-12-17T22:28:00.001+02:00

Lucia Olavintyttären toinen seikkailu vie hänet 1500-luvun Helsinkiin
ja Tallinnaan.

Kyynärän mittainen Lucia Olavintytär kutsutaan Helsinkiin opettamaan luutunsoittoa 13-vuotiaalle Margaretalle. Lucialla on myös toinen, salaisempi syy matkaan.

Tyttöjen elämä muuttuu painajaiseksi, kun Margaretan isä Martti Lyypekkiläinen kuolee Helsingissä raivoavaan kulkutautiin ja kaunis Margareta aiotaan naittaa rikkaalle ulkomaalaiselle kauppiaalle. Margareta täytyy pelastaa.

Lucia pakenee Margaretan ja tämän serkun teini Vilppu Talven kanssa talvisen meren yli Tallinnaan sukulaisten luo. Tarinassa ovat mukana myös hollantilainen Hans van Sanden sekä Suomen herttua Juhana ja hänen vaimonsa Katariina Jagellonica, jotka ovat juuri saapumassa Suomeen. On vuosi 1562.

Anna Amnell: Pako Tallinnaan. Lasten keskus 2006. Kannen kuva ja kuvitus Matti
Amnell.

Lue lisää Lucia Olavintytär -blogista
http://amnellinlucia.blogspot.com

Minä olen Blogisisko

2008-12-17T22:24:00.005+02:00

Minä olen Blogisisko. (Blogisisko ®) Aloitin ensimmäisen Blogisisko-nimisen blogini kesäkuun toisena päivänä vuonna 2005. En edes muista, kuinka monta blogia olen aloittanut, kuinka monta lopettanut tai kuinka monta minulla niitä vielä on. Ei kuitenkaan sataa, niin kuin sanotaan jollain amerikkalaisella miehellä olevan,

Tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni:

Olen antautunut. Blogalisaatio on vallannut minutkin. Blogeissa ravaaminen on vetäissyt mukaan blogosfääriin. Joku voisi sanoa, että blogomania on vallannut minut. Mutta en ole yksin.Bloggaajia on näinä aikoina yli 10 miljoonaa, kertoo eräs amerikkalainen naisten nettijulkaisu. Tarkoittaneeko tämä pelkästään Amerikkaa vai koko maailmaa?

Minusta on tullut Blogisisko. Sama nettijulkaisu kertookin, että 56 prosenttia bloginpitäjistä on naisia. Vaikka suurin osa bloggaajista on nuoria, uskollisimpia lienevät aikuiset naiset. Blogit ovat yksi keino luoda naisverkostoja.

Bloginpitäjät kirjoittavat blogeihinsa keskimäärin kerran kahdessa viikossa. Aika yllättävää? Se blogiverkosto, jossa olen käynyt, on paljon aktiivisempaa. Ehkäpä nämä uudet kommunikaatiokeinot, kännykkä ja internet, sopivat meille muuten niin vähäpuheisille suomalaisille.

Blogin aloittaminen on vaikeaa. Tähän asti olen selvinnyt yksin. No, täytyy tunnustaa: on ollut yksi käynti Kirjailijan häiriöklinikalla. Muuten en olisi edes tässä vaiheessa. Onko olemassa helppoja sääntöjä bloggaamiseen? Tällä menolla tämä blogi on pitkään ns. riisuttu malli ilman linkkejä. Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet innostamassa.

Rihmastossa osallistuin keskusteluihin nimimerkillä Tiger.

2.6.2005 Blogisisko (1), joka on yhdistetty Blogisisko -blogiin

Anna Amnell's historical novels for young people

2008-12-17T22:20:00.009+02:00

Anna Amnell in her garden in Toronto in the 1980's

Anna Amnell lives in Helsinki. She lived her childhood and school years in the rural area of Finland. She was an AFS-exchange student to the United States. She graduated from Billings Senior High School in Billings, Montana and two years later from Iisalmen Tyttölyseo in Iisalmi, Finland. She gained a Master of Arts degree in literature, sociology, and English from University of Helsinki.

She was in Cyprus in 1974 and lived in Canada during the 1980's. She has been a house-wife, and worked as a free lance journalist and an Adult Education teacher.

Anna Amnell started writing fiction in her fifties. She is member of The Union of Finnish Writers, Writers in Helsinki and Finnish Writers for Children and Young People. She is married and has three adult children. For several years she has done meticulous research on the 16th century. "An Escape to Tallinn" is her sixth historical novel for young readers.

Anna Amnell's books (written in Finnish). Illustration by her son Matti Amnell

LUCIA-BOOKS (2004, 2006)

Lucia I: An Ell-Sized Girl [Kyynärän mittainen tyttö.]

"Kyynärän mittainen tyttö" was shortlisted in 2005 for Lasten LukuVarkaus -palkinto, a national children's book prize, which is given each year for the best children's book (under 12 years old) by Stora Enso Oyj and the city of Varkaus.

Anna Amnell: Lucia. [ Kyynärän mittainen tyttö] Fall 2004. Lasten Keskus.
ISBN 951-627-486-2
Helsinki, Finland. Historical novel for young readers, 8-12 years old. Written in Finnish. B/W illustration by Matti Amnell.

Themes: The 16th century, growth hormone deficiency, family, friendship, the Baltic Sea, Gotland, the Fens, Ely, London. Elizabeth I, Prince John of Finland in London.

Thirteen-year-old Lucia Olavintytär [fictitious character] is 2 ft 8 inches tall ( 81 cm). She lives a sheltered life at a rural manor house in the middle of the Finnish forests. Lucia and her brothers are given a good education by their father, a former monk. Lucia is good singer and lute player, she speaks and writes Latin fluently. Her father knows Lucia's worth in the sixteenth century world and tries to protect her. People like her were sold, kidnapped and donated to the kings and queens at the European courts to be used as companions, entertainers and nurses of the royal children.

On an early spring morning in 1559 Lucia goes to her usual ride accompanied by her servant boy. In a moment Lucia's life is changed. She is kidnapped and taken by boat first to Gotland and then to the Fens, the ancient swamplands of England, to be trained and sold to be a dwarf and spy at the court of the young Queen Elizabeth. What will happen to Lucia?

Vilppu Talvi from Lucia II, An Escape to Tallinn. Drawing by Matti Amnell

Lucia II An Escape to Tallinn. [Pako Tallinnaan]
Lasten Keskus ISBN 951-627-595-8

17-year old Lucia is only 81cm tall. She comes to Helsinki to teach 13-year old Margareta to play lute. She has also a secret task to perform. Margareta is tall and beautiful. When her father dies her stepmother wants to marry her to a strange old man. The girls decide to escape to Tallinn to Margareta's uncle. It is winter, it is cold. Will the sea be frozen? Can they skate or walk over the sea to safety?

Lucia has her own blog, Lucia Olavintytär

ANNA AMNELL'S AURORA-BOOKS

Aurora's blog

AURORA-books (1991, 1993, 1995, 1999): immigration, children as servants, Canadian nature, art, friendship. A Finnish school girl in Helsinki and Toronto. All Aurora-books are sold out. You can find them in libraries.

A notice in a guidebook for Finnish elementary teachers about Anna Amnell's fiction: "detailed description of history, milieu and manners. - - History brought to life." Härkönen & Karjarinta & Pakarinen (Editors): Non-fiction and fiction for elementary schools. Helsinki 1994.

I
"Aurora Koivu", a fictitious character. [Aurora, Vaahteralaakson tyttö. Published by the name 'Pirkko Pekkarinen']. 1991, 2nd pr. 1992. Publisher: Kirjapaja.
ISBN 951-625-089-4

Themes: 1903, russification in Finland, immigration to Canada, Canadian nature, Edwardian lifestyle, children as servants, romantic love.

Aurora's journalist father is expelled from the grandduchy of Finland. Aurora follows him to Toronto in 1903 and works as servant girl in an Edwardian household. [Aurora, Vaahteralaakson tyttö. Published by the name 'Pirkko Pekkarinen' ]

II

"Aurora and her cousins from Saint Petersburg." 1993. [Aurora ja Pietarin serkut.]. Publisher: Kirjapaja. ISBN 951-625-158-7

Aurora studies art in Helsinki. Her cousin Olga comes to school to Finland. The girls experience the 1905 general strike in Finland

Themes: romantic love, Helsinki, 1905 general strike, school. The 1905 general strike from the point of view of schoolgirls and a non-Socialist family, history, immigrants to Toronto, Canadian nature, Edwardian life style, children as servants, romantic love.

1905 general strike in Helsinki Finland

III
"The time of the passenger pigeons." 1995 [Aurora ja villikyyhkysten aika.] Publisher: Kirjapaja. ISBN 951-625-350-4

Aurora returns for a summer in Toronto with her Canadian fiancé Thomas. Themes: Toronto, Canada's nature, children as servants, ghosts.

Picture of Molly: Matti Amnell

IV
"Aurora and Molly." [Aurora ja Molly.]1999. Publisher: Kirjapaja. ISBN 951-625-580-9

Aurora's story for younger readers, 8-10 years old. Black and white illustration by Anna Amnell's son Matti Amnell. Themes: 1903: friendship, russification in Finland, immigration to Canada, Toronto, Edwardian life-style, children as servants.

The copyright for all Aurora-books: Anna Amnell and Matti Amnell

Kuinka Aurora-kirjat saivat alkunsa?

2008-12-17T22:16:00.003+02:00

Spadina. Kuva: Anna Amnell

Aurora-kirjojen taustalla ovat Toronto, eräs kartano, eräs laakso, historiaa ja mielikuvitusta.

Kirjan Vaahteralaakso on keksitty laakso, ja kirjassa kuvattu kartano on yhdistelmä historiaa ja mielikuvitusta. Torontossa on kuitenkin paljon syviä rotkomaisia laaksoja. Siellä on edelleen suuria viktoriaanisia taloja, vaikka suurin osa niistä on purettu.

Kanadalainen kirjailija Ernest Thompson-Seton on kuvannut Don-joen laaksoa, jonka luonto oli vielä 1900-luvun alussa lähes paratiisillisessa tilassa. Kirjailijan sukulaiset omistivat laakson reunalla olevan kartanon, jolle oli annettu intiaanikieltä oleva nimi Spadina.

Olin Kanadassa siirtolaisena 1979-1988. Miltei joka päivä mieheni ja minä olimme kävelyllä eräässä Donin sivujoen laaksossa. Vuonna 1984 kirjoitin Kotilieteen laajan artikkelin viktoriaanisesta tyylistä. Sen pohjana oli tutkimus ja käynnit museoissa eri puolilla Pohjois-Amerikkaa. Samana vuonna tuli Spadinasta museo. Siellä vierailu oli alkuna Aurora-kirjoille.

Näin mielessäni kuin monivärisenä hologrammina vaaleatukkaisen tytön, joka pyyhki pölyhuiskalla tomuja Spadinan salissa olevan kipsisen kuningatar Viktorian rintakuvan päältä. Uinuva kirjailija minussa kysyi, kuka tämä tyttö oli.

Vähän myöhemmin haastattelin Nelson Mandelan vanhinta tytärtä Makia [Maki eli Makaziwe Mandela (synt.1953)] ja Desmond Tutun tytärtä Mphota. Sortovuodet putkahtivat mieleeni. Kerroin, että Suomestakin lähti poliittisia pakolaisia 1900-luvun alussa.

Auroran kuva: Matti Amnell. Aurora on sortovuosien tyttö

Päätin kirjoittaa sortovuosista. Sijoitin lempilaaksoni reunalle tyypillisen viktoriaanisen kartanon. Lainasin siihen Spadinasta puutarhan ja muutaman huoneen. Muutimme Suomeen ja sain valmiiksi kirjan "Aurora, vaahteralaakson tyttö" (1991, 2.p 1992), jonka sankaritar on Bobrikovin karkottaman lehtimiehen tytär. Aurora palaa Suomeen suurlakon vuonna 1905 ("Aurora ja Pietarin serkut", 1993).Toronton yliopistossa ja Pariisissa taidetta opiskellut poikani kuvitti Aurora-kirjat.

Toronto oli 1900-luvun alussa samankokoinen kuin sen ajan Helsinki. Se oli osa brittiläistä imperiumia. Yhteydet Englantiin olivat kiinteät, ja sukulaisten luo matkustettiin Intiaan asti. Torontossa oli Yhdysvalloista paenneita orjia ja kiinalaisia rautateiden rakentajia sekä heidän jälkeläisiään, irlantilaisia orpolapsia, siirtolaisia ja poliittisia pakolaisia. Upeat viktoriaaniset talot olivat kuin nykyajan loistohotelleja.

1900-luvun alun ihmiset ja heidän maailmansa olivat erilaisia kuin nykyaika. Spadinan kartanon omisti 1800-luvun lopulla mies, joka oli luvannut kuolevalle nuorelle vaimolleen, että hänet tullaan hautaamaan vaimon viereen laaksoon, ja arkut kiinnitetään toisiinsa ketjuilla. Näin tapahtui. Kirjailija minussa kysyi: Entä jos lupausta ei olisi pidetty? Mitä huhuja ja uskomuksia olisi syntynyt?

Silloin oli valtava kiinnostus yliluonnollisiin asioihin. Yritettiin vakavissaan valokuvata haamuja. Oli uskomattomat hautajais- ja suremisseremoniat. Ei ole ihme, että kirjasta "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995) tuli "kummitusromaani".

1900-luvun alun
maailma

Sopivaa rekvisiittaa tarjosivat myös harsomaiset leningit, pimeässä kahisevat helmat ja tavarapaljoudet ullakoilla. Sähkövalot olivat harvinaisia ja sammuivat helposti.
Auroran ihastuksen kohde Thomas on tyypillinen 1900-luvun alun sivistynyt nuorukainen mytologian kiinnostuksessaan. Se lisää myös hänen kiinnostustaan Auroraan.

Mikä nimi, mikä yhteys antiikin tarinoihin: auringonnousun jumalatar, kaiken uuden alku. Freudin ajatuksiin ja psykoanalyysiin (alitajunta, unet, lapsuuden traumat, unissakävely) oltiin innostuneita. Aurora ja Thomas vievät varmasti seuraavissa kirjoissa, jos ne joskus kirjoitan, Mollyn psykiatrin vastaanotolle Pariisissa.

Sen ajan yhteiskuntaa leimasi yhä viktoriaaninen jyrkkä luokkajako ja kaksinaismoraali. Herrasnuoret olivat joutilaita, köyhät lapset palvelijoina. Oli salaperäisiä hyljättyjä lapsia, jotka oli jätetty lastenkodin portaille toiset riepuihin, toiset ylelliseen pitsihuiviin käärittyinä.

Molly. Kuva: Matti Amnell

Oli paljon orpoja, joita hyväsydämiset ihmiset ottivat kasvatikseen. Aurora ja Vanessa ottavat orvon Mollyn suojatikseen, ja naimaton opettaja testamenttaa hänelle omaisuutensa. ("Aurora ja Molly",1999). Kaikki nämä asiat kertovat 1900-luvun alun maailmasta, Auroran ja hänen ystäviensä maailmasta.

Alkuperäinen kirjoitus: Pirkko Anna Amnell. Onnimanni 4/2003, s. 40-41.©

Kuva: Matti Amnell

Aurora ja Molly

2008-12-17T22:13:00.001+02:00

Aurora ja Molly Kirjapaja 1999
Kuvittaja Matti Amnell

"Kirjassa käydään läpi matka Helsinkiin, laivamatka Atlantin yli ja saapuminen maahan, joka ulottuu valtamerestä valtamerelle. - - Molly, kirjan toinen nimihenkilö on pieni, orpo piikatyttö, jonka suurin haave on oppia lukemaan. Molly on kömpelö ja arka, mutta Auroran ja Maryn hellässä hoivassa hän rohkaistuu ja oppii lukemaan. - - Aurora ja Molly saattaa innostaa nuorta lukijaa tarttumaan Aurorasta kertovaan trilogiaan ja sukeltamaan tyttökirjojen ihanaan maailmaan." Marketta Härkönen, Virikkeitä 1/99, s. 22. Ibby Finland.

Kirjoitettu nimellä Anna Amnell.
Lisätietoja. Sanojen aika/Aurora ja Molly
Asiasanat: Aurora, historiallinen romaani, Kanada, lukeminen, orvot, siirtolaisuus, sortovuodet,tyttökirjat

Aurora ja villikyyhkysten aika. Kummitustarina

2008-12-17T22:10:00.003+02:00

Kuva/Cover picture: Matti Amnell
Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995

Voiko tyttökirjassa olla kauhua ja jännitystä?

On sanottu, että historiallinen romaani kuvaa sellaista, joka voi voi tapahtua nimenomaan tiettynä aikakautena. Minun tarkoituksenani on ollut Aurora-kirjoissa kertoa hyviä tarinoita ja tehdä lukijalle tutuksi 1900-luvun alun elämäntyyliä ja Kanadan luontoa.

1900-luvun alulle olivat tyypillisiä monet kummitusromaaniin sopivat asiat: kiinnostus yliluonnollisiin asioihin, yritys valokuvata haamuja, Freud ja psykoanalyysin alku (alitajunta, unet, lapsuuden traumat, unissakävely).

Herrasnuoret olivat joutilaita, köyhät lapset palvelijoina. Oli salaperäisiä hylättyjä lapsia. Oli ihmeelliset ja monimutkaiset hautajais- ja suremisrituaalit.

Sopivaa rekvisiittaa tarjoavat valkoiset maata laahaavat leningit ja tavarapaljoudet ullakoilla. Sähkövalot olivat harvinaisia ja sammuivat helposti. Upeat viktoriaaniset talot olivat suunnattoman suuria, palvelijat ylirasittuneita ja oppimattomia. Suomalaisten palvelustyttöjen lukutaitoa ihmeteltiin.

1900-luvun alku oli aivan kuin toinen maailma Toronto ja Kanada olivat osa brittiläistä imperiumia. Oli yhteyksiä eri puolille aailmaa. Matkusteltiin sukulaisten luo Intiaan, oli siirtolaisia, irlantilaisia orpoja tuotiin palvelijoiksi. Torontossa on edelleenkin syviä rotkomaisia laaksoja , on intiaanit ja lähellä myyttinen Niagara.

Spadinan museo. Etualalla puutarha. Kuva: Anna Amnell Copyright

Käynti Spadinan kartanomuseossa Torontossa vuonna 1987 oli alkuna koko Aurora-sarjalle. Palmuhuoneessa ajattelin: tästä voisi kirjoittaa kummitusromaanin. Sellainen tuli vasta kolmannesta Aurora-kirjasta. Aurora ja villikyyhkysten aika (1995).

1800-luvulla Spadinan silloinen omistaja lupasi 1800-luvulla kuolevalle nuorelle vaimolleen, että hänet haudataan vaimon viereen laaksoon ja arkut kiinnitetään toisiinsa ketjulla. Näin tehtiin. Kirjailija minussa kysyi: Entä jos lupausta ei olisi pidetty? Entä jos miestä ei olisikaan haudattu vaimon viereen? Syntyi kirja "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995), jossa Aurora palaa sulhasensa Thomasin kanssa Kanadaan.

Spadina. Etualalla palmuhuone. Kuva: Anna Amnell Copyright

Thomasin isä on vastustanut nuorten liittoa. Nyt hän on sairaana, hän on saanut sydänkohtauksen kartanon palmuhuoneessa. Huhutaan, että hän pelästyi kummitusta, jonka on nähty liikkuvan kartanossa ja sen lähistöllä. Kuka kummittelee? Etsiikö nuori rouva miestään, jota ei haudattukaan laaksoon? Aurora, Thomas ja Thomasin sisar Vanessa ratkaisevat kummituksen arvoituksen.

Keskeiseksi henkilöksi tulee kuitenkin 13-vuotiasi orpo palvelustyttö Molly. Hänenkin ongelmansa ratkeavat lopussa ainakin osittain. Kirjan jännitys tulee juonesta, kummituksen metsästämisestä ja kummittelun syiden etsimisestä. Kirjassa on yksi iso mysteeri ja paljon pieniä.

Juuri kaikki nuo pienet asiat, äänet, tuoksut, tuntemukset, luovat jännityksen. Lukija kääntää sivua ripeästi. Myöhemmin hän voi palata kirjaan, kun tajuaa, että olihan siinä muutakin kuin kummitusjuttu. Koska nuorimmat lukijani ovat kahdeksanvuotiaita, kirjoissani ei ole seksiä, selvää erotiikkaa, eikä väkivaltaa. Monet lukijoistani ovat aikuisia, siksi kirjoissani on monikerroksisuutta eli tässä tapauksessa viittauksia Freudiin ja kulttuurihistoriaan.

Yllätys on ollut se, että joissakin lukijoissa herätti eniten kauhua kummitusta pakoon juokseva 1900-alkuun tyypillinen kulkuri, viinalle lemuava hahmo, joka on pukeutunut rähjäiseen herrasmiehen asuun. Juuri tällaisiin vaatteisiin pukeutuneesta kulkurista teki Chaplin nostalgisen, hauskan ja jopa romanttisen henkilön elokuvissaan.

Huom!Matti Amnellin piirtämässä kansikuvassa haamu liikkuu samassa torontolaisen kartanomuseon Spadinan palmuhuoneessa, joka nähtiin myös Anna-kirjoista tehdyssä TV-sarjassa.

Tämän kirjoituksen pohjana on Nuorisokirjailijain kevätseminaarissa Hanasaaressa 19.4.1997 pidetty puheenvuoro.

Lue lisää tästä kirjasta Aurora-blogista.

Aurora ja Pietarin serkut

2008-12-17T22:05:00.005+02:00

Kannen kuva: Matti Amnell

Aurora ja Pietarin serkut. 1993. Kirjapaja
Kannen kuva: Matti Amnell
"Auroran täti miehineen on helsinkiläistä sivistyneistöä. Aurora (17v.) palaa Amerikasta heidän luokseen. Myös Auroran Olga-serkku (14v.) on tätinsä luona tilapäisesti. Olga kaipaa Sveitsiin matkustanutta perhettään ja oikkuilee. Pieni kissa kuitenkin pehmittää jään ja serkuksista tulee erottamattomat. Pikkutarkkaa historian, miljöön ja tapojen kuvausta. Eino Leino ja muut kuuluisuudet vilahtelevat katukuvassa. Elävää historiaa, jossa höysteenä taidetta ja romantiikkaa." YA Tieto ja kaunokirjallisuutta peruskouluille. Marketta Härkönen, Leena Karjarinta, Jaana Pakarinen (toim.) 1994.

Helsinkiläisiä kuuluisuuksia kuten Eino Leino nähdään kaupungilla..

Kirjoitettu nimellä Pirkko Pekkarinen.

Aurora ja Pietarin serkut on rakkaudentunnustus vanhalle Helsingille.

Vastaukset Kamppi-Eira -lehden kysymyksiin. 10.11.1993 Kamppi-Eira n:o 18, sivu 8..

"On suurlakkosyksy 1905 ja serkukset Aurora ja Olga asuvat Helsingin Bulevardilla somassa puutalossa tätinsä hoivissa. Olga kaipaa Terijoelle ja Pietariin ja Aurora haaveilee Pariisista. Kirjan tapahtumapaikkana on vuosisadan alun [1900-luvun alun] Helsinki, kaunis, kansainvälinen ja myrskyisä.

"Aurora ja Pietarin serkut" (1993) on jatkoa kirjaan "Aurora, Vaahteralaakson tyttö", jossa Bobrikovin karkoittaman lehtimiehen 15-vuotias tytär Aurora joutuu palvelustytöksi kanadalaiseen kartanoon. Elävä luonnonkuvaus, historian anti ja romanttinen juoni viehättävät näissä tyttökirjoissa aikuistakin lukijaa."

K-E: Onko Aurora-kirjoissa omaelämäkerrallista ainesta?

On tietysti paikat, Toronto ja Helsinki. Olen asunut Torontossa seitsemän vuotta ja Helsingissä 25 vuotta, enimmäkseen keskustassa. Myös se, että Auroran lailla olen ollut jo koulutyttönä Amerikassa, AFS-vaihto-oppilaana. Olgassa on taas omaelämäkerrallista ainesta se, että kuten Olga luin lapsena valtavasti kirjoja, kesäisin vintissä ja jopa puussa, ja aivan ahmin varsinkin runoja.

Kissamme Topi ja Tiina esiintyvät ensimmäisessä osassa aivan omina ihanina itsenään. Tiina on nyt jo kohta 14-vuotias, kanadalainen Suomessa.

K-E: Kirjojasi on verrattu Anna-kirjoihin.

Minun täytyy tunnustaa, että olen lukenut Anna-kirjoja viimeksi lapsena. Pidin niistä silloin kovasti. Kirjani kertovat vuosisadan alun Kanadasta kuten Anna- ja Runotyttö-kirjatkin. Mutta niitten kirjoittaja kertoi omasta kylästään Prinssi Edwardin saarella ja omasta ajastaan, minä taas olen hypännyt aikaharppauksen 90 vuoden taakse Torontoon matkaeväinäni kasoittain muistelmia ja muuta historiallista aineistoa.

Minusta tämä muoto, perinteinen historiallinen romaani, sopi parhaiten sille mitä halusin sanoa. Kiiinnostavaa on, että viime aikoina on esimerkiksi Englannissa ilmestynyt joitain romaaneja, joissa on samalla tavalla palattu viime vuosisadalla vallinneeseen tapaan kirjoittaa historiallinen romaani. Vuonna 1987 ensimmäistä Aurora-kirjaa aloittaessani en ollut tietenkään tuollaisesta trendistä tietoinen. Tietyt asiat vain syntyvät ajallaan, kirjalliset muoditkin. --

K-E: Miten Aurora sai alkunsa?

Vähitellen. Kuten jo kerroin, asuin Kanadassa yhdeksän vuotta ja olin loppuaikana vapaana toimittajana. Tein Kotilieteen vuonna 1985 jutun Viktorian tyylistä ja ihastuin suuriin viktoriaanisiin taloihin, jotka olivat täynnä kaikenlaista mielenkiintoista tavaraa.

Tapasin monia etelä-afrikkalaisia pakolaisia esimerkiksi Nelson Mandelan vanhimman tyttären Makin [Maki eli Makaziwe Mandela (synt.1953)]. Hän kertoi toivoneensa lapsena, että hänen isänsä olisi ollut tavallinen isä ja perhe olisi saanut elää rauhassa. Silloin oikeastaan ensi kertaa tajusin, että meilläkin Suomessa oli vuosisadan alussa tuollaisia perheitä. Bobrikov karkoitti maasta suomalaisia, ja tietysti lapsetkin joutuivat kärsimään. Aurora-kirjat ovat kuvitelma sortovuosien ajan tytöstä, joka haaveilee taiteilijan urasta.

Näin eräänä päivänä mielessäni vaalean tytön pyyhkimässä pölyjä isossa viktoriaanisesti sisustetussa kanadalaisessa talossa. Miten oli tyttö sinne joutunut? Oliko hän suomalaisen poliittisen pakolaisen tytär? Kun tyttö sai anoppini nimen Aurora, mukaan tuli myös koko Aurora-nimen symboliikka; prinsessa Ruusunen, aamunkoitto, upporikas kaunotar ja hyväntekijä Aurora Karamsin jne.

Vaikeinta oli kuvata sitä, miten vuosisadan alun ihminen ajattelee. Toisaalta olen itsekin eräänlainen vuosisadan alun lapsi. sillä asuin lapsena sota-aikana isovanhempien luona, haistelin lehmisavuja, maistoin kaskinaurista, kuulin ensimmäiset sadut pärevalossa - ukki säästi lamppuöljyä! Isoisäni, 1875 syntynyt viulupelimanni ja suksimestari, eli 94-vuotiaaksi. Hän oli minulle hyvin läheinen.

K-E: Mistä tuli kiinnostus Pietariin ja Terijokeen?

Ihmettelin itsekin, miksi venäläinen kirjallisuus ja Pietari ovat aina tuntuneet minusta niin läheisiltä, vaikka en ole koskaan edes käynyt Venäjällä. Kun puhuin tästä enolleni, hän sanoi, että ukkihan kertoi aina Pietarista, jossa oli ollut nuorena miehenä vuosisadan vaihteessa. En muista ollenkaan, mitä ukki kertoi, muistan vain vanhan Pietarin tunnelman.

Terijoki taas tuli mukaan sattumalta, eräät oppilaani [kansalaisopistossa] kertoivat siitä. Toisaalta asuimme nuorena parina Etelä-Haagassa vanhan venäläisen villan [Huopalahden pappila, Haagan Pappilantie 2] yläkerrassa, juuri sellaisessa puutalossa kuin Terijoen huvilat [tuotu sinne Kaivopuistosta tai Terijoelta]. Se on esikuvana Olgan perheen huvilalle.

Mitä muuta opit itse vanhasta Helsingistä?

Oli yllätys, kuinka kansainvälinen se oli. Helsingissä asui ainakin venäläisiä, saksalaisia, balttialaisia, juutalaisia, italialaisia, tataareja. On kiinnostavaa ajatella, että kaikki nuo kansallisuudet ovat nykyään suomalaisia. Taidamme olla aika kirjava kudos. Osittain eurooppalaisia ollaan, se on vain välillä unohtunut.

Mitä haluat sanoa lukijalle?

Kirjailijalla on mielestäni moraalinen vastuu. Kun kirjoittaa nuorelle, tuo vastuu tuntuu erityisen suurelta. Mutta ennen kaikkea kirjan täytyy kiinnostaa nuorta lukijaa, pitää olla jännitystä, vauhtia ja romantiikkaakin.

Haluan antaa nuorelle lukijalle optimismia, uskoa omiin kykyihinsä ja tulevaisuuteen ja tietenkin lukuelämyksen, joka kiehtoo ja ilahduttaa, luo virkistystä arkeen, joka voi olla lapselle joskus hyvin harmaa ja ankea.

Aurora. Vaahteralaakson tyttö

2008-12-17T21:56:00.002+02:00

Aurora, vaahteralaakson tyttö. 1991 (2. painos 1992)
Kansi: Matti Amnell

"Auroran ajassa eletään vuotta 1903. Sankaritar, 15-vuotias koulutyttö, matkustaa isänsä perässä Kanadaan Suomen sekasortoisista oloista. Yhteensattumien vuoksi heidän tiensä eivät heti kohtaakaan, vaan suomalainen herrasväen tyttö joutuu pestautumaan palvelijaksi torontolaiseen ylhäiskotiin. Puoli vuotta palvelustyttönä on Auroralle kovaa työtä, mutta myös naiseksi kasvamista ja orastavaa rakkauden aikaa." Jaana Viuhko, Iisalmen Sanomat 23.12.1991

Kirjoitettu nimellä Pirkko Pekkarinen.
Asiasanat 1900-luku , Aurora , esikoisteos , historiallinen romaani , Kanada , muoti , siirtolaisuus , sortovuodet

Kirjasto/Lasten Sanojen aika/Aurora-sarja (Aurora-kirjojen esittely)

Aurora-kirjoista sanottua
Lue lisää Aurorasta ja hänen ajastaan Aurora-blogista.
http://aurorakirjat.blogspot.com

Auroran kummit ja kaimat

2008-12-17T21:50:00.002+02:00

Kirjasto/Lasten Sanojen aika/Aurora-sarja (Aurora-kirjojen esittely)

1900-luvun alussa Aurora oli tavallinen tytönnimi Suomessa. Sen huomaa, kun lukee sen ajan kihlaus- ja avioliittoilmoituksia. Vuonna 1904 Lohjan lähellä Nummella syntynyt anoppini sai myös nimen Aurora. Minä en koskaan ymmärtänyt, miksi hän ei käyttänyt sitä etunimenään. Taisi hän kerran sanoa, että se olisi ollut Savossa vähän liian fiini. Mutta oli itsestään selvää, että siitä aikakaudesta kertovan kirjasarjani päähenkilön nimeksi oli tuleva Aurora.

Prinsessa Ruususenkin nimi on Aurora. Hänellä oli iso joukko kummeja. Niin oli 1900-luvun alun tytöilläkin, jopa 12, jotta lapsi ei jäisi heitteille vanhempien kuoltua. Niin on myös minun Aurorallani, ja äidin kuoltua kummit pitävät huolta puoliorvosta tytöstä, jonka isä on karkotettu Suomesta. Kun Aurora palaa kotimaahan, yksi kummitäti antaa rahaa, toiset flanellialushameita, neulomiaan sukkia, lapasia ja villahousuja, joita Ateneumiin opiskelemaan tullut Aurora ei osaa oikein arvostaa.

Myyttien Aurora

Kanadalaiselle Thomasille suomalainen Aurora on kuin myyttinen hahmo, aamunkoiton jumalatar (Eos, Aurora), joka ajaa kultaisilla siivekkäiden hevosten vetämillä vaunuilla tai ratsastaa Pegasoksella. Aurora on kuvattu myös enkelinä, kuten tämän collegen sinetissä.

Tärkeintä on Thomasille ajatus, että pohjoismaisessa mytologiassa revontulet ovat valkyyrien kilvistä sinkoavia säteitä, jotka valitsevat parhaat nuorukaiset taistelemaan oikeuden ja hyvyyden puolesta. Se sopii taiteilijan urasta haaveilevalle pojalle. Ja näin Aurora ei olekaan prinsessa, joka nukkuu satavuotista untaan ja odottaa prinssiä, vaan tyttö joka vahvistaa poikaystävänsä itsetuntoa, niin että tämä uskaltaa toteuttaa itseään, paeta suuren viktoriaanisen talon uumenista. Sadut voidaan kirjoittaa uudestaan, tajuaa Thomas. (175-181)

Mitä enemmän luin Aurorasta, sitä paremmin tajusin, miten hyvin tuo nimi sopii 1900-luvun alkuun. Sehän oli uuden aikakauden alku. Siitä odotettiin paljon. Varsinkin suomalaiset haaveilivat, jopa siitä, että Suomi voisi olla itsenäinen. Siinä mielessä vuosi 1905 oli tärkeä. Siitä ei ole kuitenkaan tänä vuonna paljoa puhuttu ainakaan lehdistössä. Ehkä puhuttiin esitelmissä, joita en päässyt kuuntelemaan.

Keisarin ja kapinallisten Aurora

Monille Aurora merkitsee sosialismia, sillä venäläiset sotilaat aloittivat kapinan Aurora-laivalla. Mutta mikä olikaan Aurora-laiva (1897) aikaisemmin? [Linkissä kerrotaan suomeksi Aurora- ja Diana-laivoista. Sivun lopulla kuvia Aurora-laivasta.] Se oli [linkissä englanniksi] tsaarittaren nimikkolaiva. Se oli mukana Tsushiman meritaistelussa, ja suomalainen kapteeni toi sen, ainoana laivana, surkeasti päättyneestä Japanin sodasta kotiin Pietariin, jossa se on museolaivana nykyään.

Monet suomalaiset tuntevat Aurora-nimen lähinnä Aurora Karamzinista, suomalaisesta kaunottaresta, tsaarittaren hovineidistä, joka naitettiin upporikkaalle venäläiselle miehelle ja joka vanhoina päivinään lahjoitti osan omaisuudestaan Suomeen ja harjoitti hyväntekeväisyyttä.

Köyhä taideopiskelija Aurora Koivu kysyy isältään, miksi hänelle on annettu nimi rikkaan vanhan naisen mukaan. Mutta isä sanoo, että revontulet ovat syynä Aurora-nimeen. Revontulet ovatkin kiehtoneet ihmiskuntaa kaikkina aikoina.

Aurora-nimi on suosittu kaikkialla maailmassa. (Wikipedia)

Toivon, että tämä kirjoitus vastaa muutamiin kysymyksiin.

Lapsi ikkunassa

2008-12-17T21:33:00.000+02:00

Sota-ajan ja sodanjälkeisen ajan lapsuus

Lapsi ikkunassa

Sisälleni on leimautunut eräs pirtin ikkuna. Siinä on kuusi ruutua, ja siitä näkee niittyjen yli metsänrajaan asti. Joku kävelee niitynvieruspolkua, tulee tupaan ja kertoo siitä, mitä siellä kaukana on: toinen maailma, josta kuulen nyt vasta tarinoita, todellisia ja keksittyjä.

Tiedän, että minäkin vuorollani lähden sitä polkua, menen metsän läpi, kävelen varovasti pitkospuita myöten, tulen kärrytielle, saavun laivarantaan, astun laivaan, menen monen veden yli.

Tuon ikkunan edessä viilettävät toinen toisensa jälkeen lapsuuteni vuodenajat ja niistä tulee kuin yksi ainoa vuosi, jossa on yksi ainoa talvi, kevät, kesä ja syksy. Ja ne sekoittuivat niihin vuodenaikoihin, joita sukuni on kokenut, niin että me kaikki elämme samassa ajassa, jossa meidän kaikkien kokemukset ovat limittäin ja päällekkäin.

Kun muistelen noita aikoja ja niitä tarinoita, joita silloin kuulin, ne ovat kuin ihmeen kautta säilyneitä, reunoiltaan pyöreiksi kuluneita ja haalistuneita valokuvia, jotkut oudosti valottuneita. (blogikirjoitus Blogisisko-blogissa)

Kouluvuoteni

2008-12-17T21:29:00.001+02:00

4 luokkaa kansakoulussa ja yhdeksän luokkaa tyttölyseossa

Vaihto-oppilas

2008-12-17T21:26:00.005+02:00

"Every human being on this earth is born with a tragedy -- He's born with the tragedy that he has to grow up. That he has to leave the nest, the security, and go out to do battle. He has to lose everything that is lovely and fight for a new loveliness of his own making, and it's a tragedy. A lot of people don't have the courage to do it."
Helen Hayes

Olen ottanut (jo kauan sitten lopettamaani) nettimuistikirjaani joka päiväksi mietelauseen, jonka tarjoaa The Quotations Page. Tämän kirjoituksen alussa oleva mietelause tuli esille eilen. Se sopii hyvin näin viikon alkuun.

Sen esittäjä Helen Hayes oli lapsitähti, josta kasvoi First Lady of American Theatre ja jonka ura kesti suuren osan viime vuosisataa sekä näyttämöllä, elokuvissa että televisiossa. Hän liittyy erääseen muistoon kouluvuosilta.

Olin ollut koko kouluajan pikku näyttelijä, joka oli mielellään mukana satunäytelmissä ja lausui runoja kevät- ja joulujuhlissa. Sitten menin AFS-stipendiaattina Yhdysvaltoihin. Eräänä iltana Helen Hayes esitti TV:ssä jonkun runon. En muista, mikä se oli, ei ainakaan hänen lempirunonsa.* Vaikutus oli murskaava. Hayesin esitys oli niin loistava, että omat lausumiseni tuntuivat aivan surkeilta sen rinnalla. Ei auttanut, että AFS-äitini oli neuvonut jatkuvasti tyttölaumaansa, viittä tytärtään ja minua: Älkää koskaan verratko itseänne muihin.

Palasin Suomeen ja takaisin kouluun kahdeksi vuodeksi. Rehtori pyysi minua tapansa mukaan taas lausumaan jossain juhlassa. Minä kieltäydyin. Rehtori suuttui ja haukkui minut pataluhaksi. Olin tullut hänen mielestään Amerikassa ylpeäksi ja halveksin kouluani. En suostunut lausumaan koskaan sen jälkeenkään. Minusta tuntui, ettei rehtori antanut koskaan anteeksi "röyhkeyttäni". Teinikunnan näytelmässä esiinnyin kerran, mutta siihen olikin muut syyt - siellä oli eräs tärkeä henkilö, joka tuli näyttelemään ratkaisevaa roolia elämässäni.

Minä lopetin lausumisen, hävisin alkuunsa yhden taistelun. Mutta joku sotapäällikkö on sanonut: Olemme hävinneet taistelun mutta emme sotaa. Elämässä on monia todellisia vaihtoehtoja. Nuorena ei tajuakaan, kuinka monia, vaikka haaveileekin kaikenlaista. Meidän persoonallisuutemme ja kohtalomme eivät ole kiveen hakattuja. Meillä on mahdollisuus kasvaa moneen suuntaan. Meistä kustakin on moneen, ja elämä on kasvun paikka.

Olen monesti ajatellut, että televisiolla saattaa olla tuollainen murskaava vaikutus moniin nuoriin nykyäänkin. Ehkä siksi ei lauleta enää Maamme-laulua urheilukilpailuissa tai virsiä hautajaisissa eikä lauleta paljon muuallakaan - paitsi ehkä karaoken vapauttamana.

Elämä on liian täynnä kilpailua, nämä blogitkin, jotka voisivat olla virkistäviä ja luoda yhteyksiä ja jopa ystävyyssuhteita erilaisten ihmisten välille. Blogit ovat meitä varten emmekä me niitä varten.

Blogini ovat listalla, mutta eivät kilpailumielessä - vain luettavissa.

Tämä kirjoitus on ilmestynyt 17.10.2005 Blogisisko 1 -blogissani nimellä "Elämä on kasvun paikka varsinkin vaihto-oppilaalle.
*Shakespearen Shall I compare thee to a summer's day?
Thou art more lovely and more temperate:

Tytöt lukijoina

2008-12-16T16:26:00.002+02:00

Kun olin lapsi, minulla oli tapana kiivetä pikkukaupungin korttelissamme olevan kaksikerroksisen ulkorakennuksen katolle. Sieltä saattoi nähdä kauas. Sieltä näki tien, joka johti maaseudulle, missä olin asunut kouluikään asti. Sieltä saattoi nähdä rautatien, joka vei suureen maailmaan. Yleensä kävi niin, että meidän pihassa asuvan suutarin vaimo tuli ulos ja luutaa heiluttaen huusi minulle: tyttö heti pois katolta!

Kotona äiti lauloi ja kertoi hauskoja juttuja. Hän osasi ulkoa alakouluaikansa runoja ja kertomuksia. Hänellä oli erinomaisen muistin lisäksi myös kaunis lauluääni ja laaja ohjelmisto lastenlauluja, kansanlauluja, viihdemusiikkia ja uskonnollisia lauluja. Hän lauloi yleensä aina töitä tehdessään - mikäli ei jutellut. Meillä elettiin niin kuin italialaisessa elokuvassa, laulettiin, juteltiin ja naurettiin paljon.

Samassa pihassa asuivat myös paikallisen sanomalehden toimittaja ja hänen eläkkeellä oleva opettajasisarensa. He asuivat niin kuin muutkin huoneen ja keittiön asunnossa, toimittaja kammarissa ja sisar keittiössä. Heillä oli paljon kirjoja ja lehtiä, joita he säilyttivät ullakolla, ja sain luvan lukea niitä. Opin lukemaan koulussa ensimmäisellä luokalla, ja lukunopeuteni kasvoi huimaa vauhtia, kun aloin ahmia ensin opettajan tallettamia vanhoja lastenlehtiä ja sitten toimittajan arvostelijankappaleiksi saamia kirjoja, jotka olivat kaikki aikuisten romaaneja.

Tuosta ullakosta muodostui minulle Marcelle Proustin sanoin oma yksityinen pyhäkköni, jossa pääsin maailmoihin, joihin en olisi päässyt muutoin ja tutustuin ihmisiin, joita en olisi muutoin tuntenut. Kaukaisen maailman tuoksut, maut, ihmiset, eläimet, kulkuneuvot, kodit ja linnat tulivat rikastuttamaan sodanjälkeisen Suomen köyhyydessä elävää tyttöä. Ihminen on sitä, mitä hän lukee.

En ymmärtänyt silloin, että oli tapahtunut jotain aivan mullistavaa ja ihanaa, mutta myös aivan luonnotonta, jotain johon minulla ei ollut alkujaan geneettistä valmiutta. Näin outoja kiemuroita paperilla, ja aivoni oppivat tulkitsemaan ne sanoiksi, ääniksi, tuoksuiksi, kokonaiseksi maailmaksi. Kenenkään ei tarvinnut opettaa minua näkemään tai kuulemaan, mutta minut piti opettaa lukemaan.Minulle piti lukea, jotta haluaisin lukea itsekin. Minulle piti kertoa tarinoita, jotta haluaisin oppia niitä lisää. Opin rakastamaan lukemista.

Ihmisen aivot eivät ole luotu lukemaan. Ihminen oppi vanhoina aikoina tallentamaan tietoa opettelemalla sen ulkoa, niin kuin tekivät kalevalaiset esivanhempammekin. He kehittyivät siinä taitaviksi. Mutta koska aivot ovat joustavat ja pystyvät luomaan uusia yhteyksiä aivosolujen välillä, ihminen vapautui vähitellen ulkoa opettelusta ja oppi lukemaan kirjoitusta. Meni monta tuhatta vuotta, ennen kuin ihmiskunta oppi todella kunnolla lukemaan - ja minä olin oppinut sen elettyäni vasta 8 vuotta. Lukemaan opettelu muutti ihmisen aivoja ja kulttuuria aivan ratkaisevasti.

Viime viikolla opin ymmärtämään aivan uudesta näkökulmasta, kuinka syvällisiä ja ratkaisevia muutoksia lukeminen aiheuttaa ihmisen aivoissa ja kuinka tärkeää lukeminen on ihmiskunnan kehitykselle. Uraauurtavassa kirjassaan Proust ja mustekala (Proust and the Squid) aivotutkija ja kasvatustieteilijä Maryanne Wolf kuvaa lukevan ihmisen aivoissa tapahtuvia muutoksia.

Japanilaisilla ja amerikkalaisilla on erilaiset aivot. Niin on myös kiinalaisella ja vaikkapa suomalaisella. Kiinalainen kirjoitus on erilaista kuin länsimainen kirjoitus, ja Wolfin mukaan kiinalainen käyttää aivan erityisiä hermosolujen yhdistelmiä lukiessaan. Samalla tavalla sumerilaisen nuolenpääkirjoituksen lukijan aivot olivat funktionaalisesti aivan erilaiset kuin nykyihmisen aivot. Tämä oli minulle aivan uutta.

Ratkaisevan tärkeää siinä kirjassa oli meidän seminaarimme kannalta ja lasten kannalta se, että meidän tulisi tajuta, että lukemisesta on tulossa uhanalainen asia. Aivan kuten ulkoa opettelu tuli tarpeettomaksi kirjoituksen keksimisen jälkeen, on vaarana, että lukeminen, todellinen syventyvä lukeminen, heikkenee tai jopa katoaa. Se tulee aiheuttamaan suuria muutoksia ihmisen aivoille ja ihmisen kehitykselle.

Tietokoneesta voi saada hetkessä pinnallista tietoa. Sen hankkiminen ei vaadi syventymistä, siinä ei laiteta persoonallisuutta mukaan. Lukemisesta voi tulla vain satunnaisesti käytettävä apukeino, jolla hankitaan tietoa, johon ei liity mitään tunteita, ei värejä, tuoksuja.

Professori Wolf on aivotutkimuksen ja kasvatustieteen tutkija, lukemisen asiantuntija. Hän korostaa sitä, että vanhempien tulisi puhua lastensa kanssa, lukea heille, jotta heidät pelastettaisiin lukijoiksi, kulttuurin säilyttäjiksi. Vanhemmilla on nykyään tapana hankkia lapsilleen kaikki mahdolliset laitteet tietokonetta varten. Hyvä niin, mutta sitä ennen lasten pitäisi tulla ”lukijoiksi”, oppia lukemaan bitekstuaalisesti, multitekstuaalisesti, jotta he voisivat olla sekä lukijoita että digitaalisen tiedon käyttäjiä.

PROUST AND THE SQUID
The Story and Science of the Reading Brain
By Maryanne Wolf

Alustus Tytöt lukijoina -seminaarissa Turussa. Turun kirjamessut 2007

Veska

2008-12-13T13:22:00.001+02:00

Minun isoäidilläni oli samanlainen iso musta käsilaukku kuin Muumimammalla. Siinä olivat mummolan tärkeät paperit ja mummon salaisuudet, joita en kuvitellutkaan tutkivani edes lapsena. Toisen ihmisen käsilaukku tai lompakko on niin kuin hänen omatuntonsa, salainen ja arvokas, sitä ei pidä mennä toisen penkomaan.

Mummon käsilaukku tuoksui piparminttupastilleille, ja hän antoi niitä meille lapsillekin. Ne olivat soikeita ja pehmeitä. Mummon käsilaukkua sanottiin veskaksi (veska= laukku, käsilaukku, reppu). Kun mummo kuoli, ukki tuli kaupunkiin asioille mummon käsilaukku mukanaan. Lahjaksi ostettu salkku ei kelvannut. Mummon veska oli ukilla käytössä hänen viimeiset kymmenen vuottaan, 94-vuotiaaksi.

Lue Blogisiskosta kirjoitukseni "Veskat" vuodelta 2006

Kultaiset kädet Golden hands

2008-12-13T11:27:00.002+02:00

Suksimestari ja viulupelimanni Jaakko Rytkönen (1.8.1875- 4.5.1969).
My grandfather was a fiddler, carpenter and master skimaker. I took this picture of him with my first simple camera over 50 years ago. My grandfather is about 80 years old in this picture. He was 94 years old when he died.

Kiinalaiset sanovat, että käsistään taitavilla ihmisillä on kultaiset kädet. Minun isoisälläni oli kultaiset kädet. Edustakoon hän meille nykyajan ihmisille vanhan ajan ihmistä, joka teki itse kaiken, mitä tarvitsi. Olen ottanut tämän valokuvan koululaisena ensimmäisellä kamerallani. Sain koulusta stipendin ja ostin sillä laatikkokameran.

Isoisäni oli viulupelimanni, puuseppä ja suksimestari. Kun hän näki pikkupoikana Pielavedellä isänsä kanssa hiihtokilpailua seuratessaan ensi kerran sukset, hän sanoi: Minäkin osaan tehdä tuollaiset. Yllättävää kyllä, silloin 1800-luvun lopussa hiihtäminen oli vasta tulossa muotiin Suomessa. Hän teki itselleen sukset. Hän teki teini-ikäisenä itselleen viulunkin, osti myöhemmin paremman ja opetteli soittamaan. Hänestä tuli viulupelimanni, joka soitti häissä ja hautajaisissa. Hän kiersi nuorena Pietarissa asti, ei kylläkään pelimannina vaan työssä laivalla, joka kulki Savosta Pietariin.

Ukki teki myös kaikenlaisia puutöitä, puuleikkauksia rakennuksiin, verantoja taloihin, ruumisarkkuja lapsille ja aikuisille, kaikkea mitä pyydettiin. Kun hän oli 28-vuotiaana tekemässä kirkkovenettä Runnin lähellä, hän rakastui itseään kymmenen vuotta nuorempaan tyttöön. Tällä oli pitkät mustat hiukset, hoikka vyötärö ja suuret silmät, jotka olivat etäällä toisistaan. Kosiessaan hän sanoi tytölle, isoäidilleni : Nämä kädet jos saisin ja sinut kokonaan. Isoäidillä oli harvinaisen kaunismuotoiset kädet kuten on tyttärellänikin, joka muistuttaa kovasti isoäitiäni. Äiti kertoi, että isoisä oli nuorena hyvin komea mies, ja hänellä oli kaunis lauluääni.

Isoisä oli hyvin pieni kooltaan. Hänen kätensäkin olivat yllättävän pienet. Kuitenkin noilla käsillä hän rakensi itselleenkin kaksi taloa ja kaikki tarve-esineet niihin. Hän teki kaiken puusta. Niin kuin lintu hän rakensi pesänsä ympäristöstä saatavista aineksista.

Hän muutti asumaan kauas korpeen, sillä siellä kasvoi hyviä suksipuita. Hän teki vuosikymmenet suksia. Niillä hiihtivät sen ajan tunnetut hiihtäjät. Ukki pysyi kuitenkin köyhänä, sillä hänellä oli suuri perhe ja iso talovelka. Ajat olivat huonot. Vapaussota joka muuttui sisällisodaksi ja sodat naapurivaltion kanssa köyhdyttivät maan isoisän mielestä. Isoisäni ei ymmärtänyt ollenkaan sitä, että ihmiset voivat tappaa toisiaan.

Ukki oli rikkaan suvun köyhtynyt jälkeläinen. Kahdesti hän torjui tarjouksen perustaa suksitehtaan, mikä olisi tehnyt hänestä upporikkaan. Jotkut hänen lapsistaan olivat siitä katkeria, mutta ei ukki itse. On olemassa vanha juutalainen tarina, jonka nimi on Kultaiset kädet ja kova sydän. Niin varmaankin menestyy ulkonaisesti, mutta isoisällä oli kultaiset kädet ja lämmin sydän. On olemassa muutakin rikkautta kuin aineellinen rikkaus.

Alkuperäinen blogikirjoitus ja kommentit.

Mummo ja ukki

2008-12-13T00:27:00.002+02:00

Mummot pissasivat seisaaltaan

Eräs varhaisimpia muistojani on, kun näin mummon ja naapurin emännän pissaavan seisaaltaan pitkiä helmojaan pidellen ja nauraa räkättäen: "Kyllä me naisetkin osaamme." Mummo oli pieni etelämaalaisen kaunis nainen, jolla oli pikimusta tukka. Hän pukeutui aina nuoruutensa muotiin, pitkiin pienikuviollisiin tummiin mekkoihin ja piti tukkaansa nutturalla. Näin hänen pitkät hiuksensa vain silloin, kun hän kuivatteli niitä saunan jälkeen hellan avoimen luukun lähellä hämärässä pirtissä.

Mummo oli mennyt 17-vuotiaana naimisiin itseään yli kymmenen vuotta vanhemman Pietarissa asti seikkailleen pelimannin kanssa. He muuttivat asumaan korpeen tiettömien taivalten taakse, kun ukki ryhtyi tekemään suksia. Mummo synnytti siellä 11 elävää lasta. Monta lasta kuoli synnytyksessä, keskenmenoja oli varmaankin useita. Hänen kaksi lastaan kuoli espanjantautiin, iloinen 10-vuotias Ransu-poika ja kaunis teini-ikäinen Hilma. Mummo synnytti viimeiset lapsensa paljon yli 40-vuotiaana. Ukki ja mummo olivat erottamattomat. Mummon kuoltua ukki piti aina mukanaan mummon käsilaukkua, samanlaista isoa mustaa käsilaukkua, jollaisen tunnemme Muumi-kirjoista.

Ukin kessumaa

Eräs hauskimpia puuhiani kesällä mummolassa oli ukin kessumaan kastelu. Sekä mummo että ukki polttivat piippua. Mummo sanoi, että hammaslääkäri oli neuvonut tupakoimaan, sillä mummon ikenet olivat koko ajan kipeitä. Mummolla oli puremavika, sellainen joka hoidetaan nykyään hammasraudoilla tai leikkauksilla. Mummo kuoli sokeritautikohtaukseen puun alle mentyään lapsenlapsiaan vastaan, kun nämä olivat tulossa koulun kevätjuhlasta kotiin. Ukki kuoli kymmen vuotta myöhemmin 94-vuotiaana keuhkokuumeseen. Hänellä todettiin olleen myös keuhkosyöpä.

Perhe eli suuressa köyhyydessä talonvelkojen ja huonojen aikojen vuoksi. Sisällisodan aikana Savossa loppui ruoka, ja ukkikin kävi lastensa kanssa kerjäämässä naapurista ruokaa, kuten äitini kertoi lapsuudestaan. Tunnelma mummolassa oli kuitenkin aina iloinen, juteltiin, soitettiin, laulettiin ja naurettiin.

Varsinkin enot muistelivat mummoa kauniina ja iloisena naisena, joka oli hyvä tanssimaan polkkaa. Hän oli myös hyvin hurskas ihminen. Juhani Ahon isä, rovasti Brofelt oli hänen rippi-isänsä ja vihkipappinsa. Brofeltin kuva oli mummon ja ukin makuuhuoneessa sängyn yläpuolella. Hän tavallaan kuului perheeseen. Sieltä korvesta käytiin kuitenkin kirkossa vain muutaman kerran vuodessa. Sehän on tyypillistä suomalaista uskonnollisuutta.

Joissakin asioissa maailma ei ole muuttunut

Minä ajattelen usein mummoa aikansa feministinä. Hän korosti usein sitä, että naiset ovat yhtä hyviä kuin miehet. Ajattelen myös, mitä mummosta olisi tullut, jos hän olisi päässyt käymään kouluja. Ehkä samanlainen kuin tyttärestäni, joka muistuttaa kovasti isoäitiäni. Entä ukista!

Suomalainen lapsuus. Runeberg: Lähteellä

2008-12-12T12:48:00.003+02:00

Runebergin "Sua lähde kaunis katselen" koulussa kuorossa laulettuna on eräs eräs kauneimpia lapsuusmuistojani. Sekä sanat että sävel koskettivat minua niin syvältä, että piti pinnistää, ettei tullut kyynel silmään.

En varmaankaan tiennyt, kuka laulun oli kirjoittanut. Sen kirjoittaja oli minulle samanlainen kuin minäkin: hänellä oli lähde, ja minullakin oli lähde.

Minun mummmoni laittoi aina puhtaan esiliinan, kun lähdettiin lähteelle. Niin tekevät monet suomensukuiset vanhat naiset yhä vieläkin Venäjällä. Puhdas, hyvältä maistuva vesi on arjen ylellisyyttä. Ehkä taustalla ovat myös ikivanhat käsitykset lähteestä.

Menimme käsi kädessä lähteelle. Laskeuduimme alas mäkeä ja ylitimme lankkuja pitkin ojan, jonka pientareella kasvoi mesimarjoja.

Lähteen reunalla kasvoi maariankämmeköitä, ja pilvien varjot vaelsivat kirkkaan veden pinnalla. Minä näin ne. Runeberg kirjoitti minun lähteestäni.

Lähteellä

Sua lähde kaunis, katselen
likellä vettäsi,
kun pilven varjot vaeltavat
kuvastimessasi.

Kas, tuoll' on pilvi loistava,
ihana, kaunoinen.
Jo lähti pois pakenemaan -
hyvästi varjoinen.

Mä näitä nähden aattelen
mun omaa sieluain.
Niin moni pilvi kultainen
noin senkin jätti vain.

Johan Ludvig Runeberg (1804-1877), "Vid en källa", suom. Elias Lönnrot (1802-1884).

Luulin lapsena aina, että pilvi pakeni "hyvästi varjoineen". Savon "hyvästi" tarkoittaa hyvin, mainosti. Niin pilvi pakeni, ja minä seurasin sitä. Kolmatta säkeistöä en kuullut. Siinä iässä ei ollut vielä varjoja sielussa.

Sain teini-ikäisenä koulussa stipendin ja ostin laatikkokameran. Otin sillä kuvan myös isoäidistäni Mariasta eli Marista. Lapsena luulin, että maariankämmekät olivat marinkämmenet, sillä mummmolla oli kauniit kädet. "Nämä kädet jos saisin ja sinut kokonaan", kosi pelimanni Jaakko 17-vuotiasta Maria.
20.7.2005 Blogisisko 1 (Blogisisko-blogit on yhdistetty)

Ks hakusanat lapsuus, lähteellä ym Blogisisko-blogista kohdasta "Hae blogista"

Maria Rytkönen (Ryynänen, Ryth)
Maria Rytkösen äiti oli omaa sukuaan Ryth (nimi muutettu 1930-luvulla Ryytyksi). Marian isoisän Carl Rythin isoisä Erik Ryth ja presidentti Mauno Koiviston äidin Hymni Sofia Eskolan isoäidin Margareta Eskolan (os Ryth) isoisä Johan olivat veljekset. Erikin ja Johanin isä Claus Ruuskanen oli ottanut sotilasnimensä Ryth käyttöön siviiliinkin.

Alkuperäinen kirjoitus oli alustus keskusteluun Kiiltomadossa, jonka vanhat arkistot on poistettu. Spontaanisti suoraan nettiin kuten muutkin alustukseni, tämä aamulla kun olin lukenut Hesarista Fagerholmin artikkelin. Kiiltomato 1.2.2004

Minulla oli vielä lähde.
Runebergin "Sua lähde kaunis katselen" koulussa kuorossa laulettuna on eräs kauneimpia lapsuudenmuistojani. Sekä sanat että sävel koskettivat minua niin syvältä, että piti ihan pinnistää ettei tullut kyynel silmään.
Monika Fagerholm kertoo tämän aamun Helsingin Sanomissa aivan päinvastaisen muiston samasta laulusta (HS 1.2.2004). Se piti laulaa hänen koulussaan yksinlauluna, ja tilanne aiheutti lapselle häpeän ja epäonnistumisen tunteen.
En varmaankaan edes tiennyt, kuka laulun oli kirjoittanut. Sen kirjoittaja oli minulle samanlainen suomalainen samalla kuin minäkin: hänellä oli lähde, ja minullakin oli lähde.
Minun mummoni laittoi aina puhtaan esiliinan, kun mentiin lähteelle – niin tekevät suomensukuiset naiset yhä vieläkin jossain Venäjällä. Lähteen reunalla kasvoi maariankämmekkä, ja pilvien varjot vaelsivat veden pinnalla. Minä näin ne. Runeberg kirjoitti minun lähteestäni.
(Tästä syntyi lyhyt, mutta miellyttävä keskustelu)

Monot ja saappaat

2008-12-10T00:58:00.002+02:00

Kun Sakari tuli kotiin maailmalta, niin kuin mummo sanoi, istuimme vierekkäin portailla ja katselimme tähtiä. Sakari kertoi minulle Helsingistä. Siellä talot ovat yhtä korkeita kuin puut ja niitten seinät ovat täynnä valaistuja ikkunoita. Siellä asuu ihmisiä, joilla on kodeissaan aina kukkia maljakoissa, ei vain juhannuksena, ja heillä on kaapit täynnä kirjoja. Näin mielessäni komeron, joka on sullottu täyteen kirjoja, kasoittain kuin riihivirsuja. Heillä on pehmeät toppaukset huonekaluissa, arkisinkin liinat pöydillä ja lattioilla leveät matot, joihin on kudottu kaikenlaisia kuvioita.

Se on niitä Sakarin juttuja, sanoi mummo usein. Sakari oli mummon mielestä Sakari-raukka, pää täynnä unelmia, aivan niin kuin naapurin tyttö, joka halusi saada pianon ja aikoi lähteä Helsinkiin opiskelemaan laulajattareksi. Voi, voi, minkähän tähden se Luoja meille tuommoisia lapsia antoi? voivottelivat mummot yhdessä ja latkivat kahvia teevadilta.

Sakari vannotti minua menemään kaupunkiin heti kun pääsen ja menemään kouluun ja pysymään siellä, vaikka puulla päähän lyötäisiin. Sakari kertoi, että junassa oli eräs herra sanonut, että Sakari toi hänen mieleensä erään miehen, jonka patsas on Helsingissä rautatieaseman vieressä. Sakari oli käynyt sitä katsomassa. Sen miehen nimi oli Aleksis Kivi, ja silläkin oli pää täynnä kuvitelmia. Oli sillä monesti pää täynnä muutakin, samaa mitä minulla, sanoi Sakari ja nauraa hekotti. Tiesin, että Sakari tarkoitti viinaa.

- Ajoiko senkin äiti sen pois, kun se oli humalassa?
- Kai se ajoi. Semmosia ne vanhat akat on. Katkeria ja pahankurisia.
- Minusta ei kyllä tule koskaan vanha akka, sanoin lohduttavasti.
- Ei tule tai jos tullee, niin tämä poika on jo nurmen alla niin kuin Aleksis Kivi. Mutta kun tulet isoksi ja käyt Helsingissä, niin käyppäs kahtomassa sitä patsasta. Kyllä se on poika minun näköinen.

Minä katsoin ennemminkin Sakarin monoja. Ne olivat uudenlaiset kengät, kiiltävät, matalat, ja niissä oli pitkät nauhat. Ne olivat aivan toista kuin huopatossut, lapikkaat ja kumiteräsaappaat, joita muilla ihmisillä oli. Minun uudet kumisaappaanikaan eivät olleet mitään niitten rinnalla.

Jos Sakari tuli humalassa kotiin, mummo ajoi hänet pois. Joskus he muuten vain riitaantuivat. Sakari alkoi moittia mummoa vanhanaikaisuudesta, kun tämä oli estänyt suksitehtaan perustamisen eikä antanut Kertun mennä kätilökouluun. Silloin mummo ja Sakari huusivat toisilleen suoraa huutoa, ja minä suljin korvani ja pakenin eteiskamarin pöydän alle.

Kuulin, kuinka Sakari keräsi tavaroitaan, yhä huutaen mummolle ja mummo hänelle. He olivat kuin kaksi kukkoa, jotka tappelivat. Vanha aika ja uusi aika riitelevät, oli Sakari sanonut minulle. Vanha aika voitti aina ja Sakari lähti ulos, lumituiskuun, avopäin, takki kainalossa, reppu selässä. Panin kumisaappaat jalkaani ja juoksin Sakarin perässä, mutta Pekka-eno otti minut kiinni ja nosti syliinsä.

- Sakari on jo kaukana. Älä itke, Sakari mennee naapuriin. Kyllä ne siellä pitävät Sakarista huolta.

Otin salaa pirtin naulasta keritsimet ja menin eteiskamarin pöydän alle. Riisuin kumisaappaat jalastani ja leikkasin niistä varret poikki. Sitten leikkasin esiliinastani nauhat irti, pistin keritsimien terällä reiät kumisaappaisiin ja pujotin nauhat reikiin. Laitoin kengät jalkoihini, solmin nauhat kiinni ja menin pirttiin. Kävelin keskellä lattiaa, jotta kaikki näkivät, että minulla oli monot niin kuin Sakarilla. Kukaan sanonut mitään, vaikka olin pilannut uudet kumisaappaani.

Kirjoitettu aikaisempaan kotisivublogiini 15.12.2006

Anna Amnellin uudet kotisivut

2008-12-08T22:16:00.001+02:00

Tiivistän ja karsin blogejani. Tämä blogi yhdistää aikaisemmat kotisivuni ja kotisivublogini, jotka lakkaavat vähitellen. Tervetuloa!

Tervetuloa!

2008-12-08T01:23:00.001+02:00

Tämä on pikkujoululahja lukijoilleni. Olen koonnut samaan blogiin tiedot kaikista historiallisista nuortenkirjoistani. Kaikki alkoi siitä, kun löysin kaunista webgrafiikkaa, joka sopi erinomaisesti tyttökirjojeni tunnelmaan.

Asiaan vaikutti myös se, että vanha kotisivuni haihtuu kohta olemattomiin. Oli jo aikakin, sillä en osaa päivittää tai edes poistaa sitä. Tämä kotisivublogi tulee korvaamaan kaikki muut vastaavat.

Kaunis webgrafiikka on nimeltään "Victorian Garden",ja sen on luonut Rainbow Row Graphics, jonka pysyvä linkki on sivupalkisssa.

Tähän blogiin tulee lisää kirjoituksia ja linkkejä.

Lisätietoa kirjoistani löytyy seuraavista blogeista: Lucia Olavintytär, Aurora ja Kirjoituslipasto. Pääset nihin ja muihinkin Blogger-blogeihini sivupalkissa olevan Blogger-profiilin alaosasta kohdasta 'tarkastele koko profiilia".

Lisäksi kirjailijatietoa on kirjastojen sivuilla, esimerkiksi "Sanojen aika", ja Suomen Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkelissa.

Kiitos kiinnostuksesta!

Kirja-arvostelut

2008-12-06T00:53:00.006+02:00

Tiedossani olevat kirja-arvostelut kirjoistani.
12/2008 päivitetty lista

Kirjat: Aurora-kirjat ja Lucia Olavintytär -kirjat

Kirjoittajien mukaan aakkostettu luettelo. Jos kirjoittamaasi kirja-arvostelua ei ole tässä luettelossa, ole hyvä ja ilmoita siitä minulle tai lähetä se valokopiona tai sähköpostissa.

Ahola, Suvi: Rakkautta ja sortoa. – Helsingin Sanomat 13.3.1994.

Alanärä, Marja-Leena: Pirkko Pekkarisen Aurora ja Pietarin serkut. – Ilkka 74. 17.3.1994.

Annaniemi, Onerva: Kyynärän mittaisena vieraalla maalla. – Vinski 1/2005.

Anon.: Kirjasyksy uutuuksia pullollaan. Lahjakirjoja vauvasta vaariin. – Lieksan lehti 21.11.1991.

Anon: Uusi mielenkiintoinen tyttökirja ilmestynyt. – Diaspora 1/1992.

Anon: Tyttöromaani parhaasta päästä. – Aaltopituus 6-7/1993.

Anon: Kiehtova mennyt aika. – Joulukirjat: Hauskaa ja hyvää perheen nuorille. Kodin Kuvalehti 9.12.1993.

Anon: Idyllinen tyttökirja. – Kotimaa 26.11.1993.

Anon: Anna Amnell: Kyynärän mittainen tyttö. Toimintaa tytöille. – Meidän perhe 1/2005, 19. 2005

Haapakoski, Kati: Nuori vuosisadan alusta. – Vaahteranlehti 4/1992 [Suomi-Kanada -seura]

Halonen, Hanni: Itseensä uskojia. - Nuortenkirjat. Vantaan Lauri 22.2.2007 2007

Heikkilä-Halttunen: Suvaitsevaisuudesta historiallisesti. – Onnimanni 1/2005, s. 7.

Heikkilä-Halttunen: Näin elettiin Agricolan aikaan. Anna Amnell: Pako Tallinnaan. - Vinski 1/2007, 7.

Hortamo, Tuula: Romantiikkaa vuosisadan vaihteen Helsingissä. – Iisalmen Sanomat 30.12.1993.

Hortamo, Tuula: Pirkko Pekkariselta, entiseltä iisalmelaiselta, jälleen Aurora. – Iisalmen Sanomat 11.11.1995.

Huhtala, Liisi: Anna-kirjojen maailmasta. – Helsingin Sanomat 20.12.1991.

Härkönen, Marketta. – Virikkeitä 1/1999, s. 22.

Immonen, Väinö: Puhdashenkisyys – totta ja unelmaa. – Savon Sanomat 25.1.1994.

Inkeri 13: Pekkarinen, Pirkko: Aurora ja villikyyhkysten aika. – Tyyris tyllerö 5/95.

Jokinen, Eila: Puutalojen Helsingissä ja Skotlannin nummilla. – Etelä- Suomen Sanomat 10.7.1994.

Jokisaari, Jussi: Vaahteralaakson Auroran kokemuksia. – Pohjalainen 17.7.1993.

Kolu, Kaarina: Amnell: Kyynärän mittainen tyttö. Kuv. Matti Amnell. – Virikkeitä 4/2004, 66-67. 2004

Kuparinen, Marja: Tosielämää, ei mitään satuja. – Hokki 2/1992, 26-27.

Lagerstedt, Anne: Pakolaisuutta ja romantiikkaa. – Uusi tie 22.1.1992.

Laurila, Natalia: Neuvokkaat lapset pakenevat Tallinnaan.- Vihdin uutiset. 26.11.2006

Lievonen, Outi: Kartanossa kummittelee. – Kirkko ja kaupunki 18.10.1995.

Loikkanen, Maria: Tarinan siivin-blogi. Pako Tallinnaan. - Onnimanni 1/2007

Loivamaa, Ismo: Nuortenkirjojen kevät oli ilmeeltään iloinen. – Ilkka 17.6.1999.

Loivamaa, Ismo: Historian siivillä. – Sadun ja toden kuvaajia. Lapsen maailma 2/2005.

Manninen, Kerttu: Lastenkertomuksen ja nuortenromaanin välimaastossa. – Lapsen maailma 3/1992.

Manninen, Kerttu: Historiallisia kertomuksia. – Lapsen maailma 4/1996.

Multanen, Kati: Lue. – Länsi-Savo 11.12.1993.

Pelttari-Mohammed, Tuula: Kirjat kiikarissa. – Lempäälän-Vesilahden Sanomat 15.1.1996.

Pelttari, Tuula: Kirjat. – Lempäälän-Vesilahden sanomat 2.8.1999.

Raittila, Anna-Maija: Kirja Aurora-tytöstä antaa paljon tietoa. – Kotimaa 17.12.1991.

Sonja, 13 v.: Pekkarinen, Pirkko: Aurora ja Pietarin serkut. – Tyyris tyllerö 5/95.

Suokas, Maria: Aurora. – Hyvä kirja on vähän niin kuin Dallas. Iltalehden lastenraati 21.12.1991.

Tast, Heini-Mari: Suomalaistyttö sortovuosia paossa. - Kymen Sanomat 29.12.1999.

Uskali, Marika: Kyynärän mittainen tyttö. - Tummaa fantasiaa ja hyväntahtoisia tarinoita. Keskisuomalainen 23.7. 2005 (7/Viikko)

Uskali, Marika: Kyynärän mittainen tyttö. - Tummaa fantasiaa ja hyväntahtoisia tarinoita. Savon Sanomat 24.7. 2005 (7/Viikko)

Varonen, Jouko: Kuningas Päätalon lisäksi on muitakin mahdollisuuksia. Herrasväen metkut. – Kaakkois- Suomen sanomat 19.12.1999.

Volotinen, Teresia: Amnell, Anna: Pako Tallinnaan. Kuv. Matti Amnell. - Virikkeitä 4/ 2006, sivut 45-46.

Viuhko, Jaana: Vanha kunnon tyttökirja. – Iisalmen Sanomat 23.12.1991.

Qvickström, Majlis: Tuffa unga kvinnor. – Hufvudstadsbladet 9.9.1996.

Vanhat kotisivut kertovat

Aurora-kirjat

Lucia-kirjat: Kyynärän mittainen tyttö ja Pako Tallinnaan

Haastattelut

2008-12-06T00:52:00.005+02:00

4/2011 päivitetty lista

Anon: Aurora ja Pietarin serkut on rakkaudentunnustus vanhalle Helsingille. [Haastattelu.] – Kamppi-Eira 10.11.1993.

Amnell, Pirkko Anna: Pappilajouluja. [Paluumuutto Kanadasta.] – Kotimaan joulu 1999, s. 18-22.

Blinnikka, Vuokko: Pirkko Pekkarinen. – Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 2. Toim. Ismo Loivamaa. Hki 1999: BTJ Kirjastopalvelu, s. 197-199.

Blinnikka, Vuokko: Anna Amnell. – Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 3. Toim. Ismo Loivamaa. Hki 2001: BTJ Kirjastopalvelu, s. 10-13.

Båsk, Irja: Aurora-tyttökirjatkin osallistuvat piikakeskusteluun. [Haastattelu.] – Helsingin Sanomat 18.9.1996.

Hyvärinen, Helena: Ihannevuosi ulkomailla. [Haastattelu.] – Kodin Kuvalehti 2004: 1, s. [Siirtolaisuus ja paluumuutto]

Hyvärinen, Hannu: Pekkariset loivat kanadansuomalaista kulttuuria. [Haastattelu.] – Vapaa Sana, Toronto 21.7.1988. (Vapaa Sana on Kanadan suurin suomalaislehti.)

Junkkari, Lari: Aurora-kirjojen kirjoittaja Pirkko Pekkarinen: Nuoret tarvitsevat ihanteita. [Haastattelu.] – Sana 15.12.1993.

Kettunen, Raili: Satuhahmoja ja herrasneitejä. [Aurora-kirjojen maailma. Piikatyttöjä ja herrasneitejä vuosisadan alun Helsingissä ja Torontossa -näyttely Richardinkadun kirjastossa.] – Kotimaa 20. 9. 1996.

Kinnunen-Riipinen Lilja: Coppercliffin [sic] iisalmelainen pappila. [Haastattelu.] – Salmetar 18.6. 1980.

Koivulahti, Elvi: Kahden kerroksen väkeä Aurora-kirjoissa. [Haastattelu.] – Iisalmen Sanomat 14.10. 1996.

Korpela, Salla: Pirkko Pekkarinen kirjoittaa tytöille elämyksellistä historiaa. Roihutkoon romantiikka! [Haastattelu.] – Kirkko ja kaupunki 13.10.1993.

Kämäräinen, Aune: Kaivoskaupungin roskispennusta pappilan lemmikiksi. Tiinan ihmeellinen kohtalo. [Tiina-kissa esiintyy omana itsenään 1. Aurora-kirjassa.] – Kissafani 1994: 6, s. 22-24.

Laurila, Natalia: Lastenkirja on tärkein kirjallisuuden laji. Juttusarja esittelee luovaa kirjoittamista opettajan, harrastelijan ja kirjailijan näkökulmasta. Tässä viimeisessä osassa haastatellaan kirjailija Anna Amnellia. - Vihdin Uutiset, sunnuntaina 17.syyskuuta 2006, s. 5.

Laurila, Natalia: Sananvapauden jäljillä. - Vihdin uutiset 17.9.2006. s. 5.

Lukka, Anneli: Aurora - kanadansuomalainen tyttöromaanin sankaritar. - Vapaa Sana, Thursday, December 9, 2004. No 50, s. 3. [haastattelu]

Mantere, Liisa: Romantiikan kauneus pehmentää arkea. [Haastattelu.] – Kauneus ja terveys. 1994: 7, s. 26-29 (Arto)

Mervi, Aino: Miksi en lähtenyt bikineissä. [Haastattelu Kyproksen sodan ajalta.] – Lasten kanssa sirpalesuojassa, sotilaskoneessa, leirillä. Uusi Anna 6.8.1974.

Nenola, Pirjo: Anna Amnell kertoi sankarittarensa Lucian ajasta. -
Iisalmen Sanomat/Kulttuuri, 27.10.2004. [haastattelu]

Paananen, Rauni: Vaahteramäen [sic] tytöstä tuli vahingossa ajankohtainen. [Haastattelu.] – Iisalmen Sanomat 16.11.1991.

Paananen, Rauni: Pirkko Pekkarisen Aurora ja Pietarin serkutkin sen kertovat: Kansallisuus ei ole rodussa ja kielessä vaan sydämessä. [Haastattelu.] – Iisalmen Sanomat 16.9.1993.

Pekkarinen, Hanna: Sukupolvien ketju kiehtoo kirjailijaa. Ihminen löytää itsensä suvustaan. [Haastattelu.] – Pekkarinen-sukuseuran lehti. 8. (1997), s. 7.

Pekkarinen, Pirkko: Aurora, vaahteralaakson tyttö. – Syksyn kotimaiset esikoiskirjailijat lähikuvassa. Kirjakauppalehti 1991: 7

Pekkarinen, Pirkko: Kun koti kävi ahtaaksi. – Luovaa iloa: nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. Toim. Ismo Loivamaa. – Helsinki: Suomen Nuorisokirjailijat ry, 1996, s. 60-61

Pekkarinen, Pirkko: Iltarippikoulu ei sykähdyttänyt. Riparimuisto. – Kotimaa 20.6.1996.

Piha, Tiina: Pääsiäiskoristeisiin kätkeytyy piilotettuja merkityksiä. Kirkko ja me 3/2010 (PDF)

Seppälä, Olli: Nimeä vaihtamassa. – Käytäväpuheita. – Kotimaa 7.5.1999

Qvickström, Majlis: Sommar i Toronto. – Tuffa unga kvinnor. – Hufvudstadsbladet 9. 9. 1996

Julkaisemattomat lähteet:

Kämäräinen, Aune: "Kirkon torppareina" pappilasta toiseen. [Haastattelu 31.5. 2003.] – Suomen kulttuurihistorian haastattelututkimus. Hiiden opisto/Avoin yliopisto/Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus.

Saarimäki, Eija: C.S. Lewis, vuosisadan klassikko. Haastattelussa Pirkko Pekkarinen. – CAF jäsenkirje 1998:1.

Tervetuloa lukemaan kirjailijoista

2008-11-21T00:10:00.007+02:00

Suosittelen seuraavia kirjoituksiani:

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tässä blogissa:
Lucy Maud Montgomeryn lapsuus. Ilmestynyt Koululainen -lehdessä.
Lucy Maud Montgomery aikuisena.
Louisa saa oman huoneen. Louisa May Alcott lapsena
Jalna-kirjojen kirjoittaja Mazo de la Roche.
Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan.
PD James: Salapoliisi romaani tuo järjestystä kaaokseen.

John Irving: Kunnes löydän sinut

John Irving ja vaikea lapsuus. (Keskustelua blogissani)

Kun koti kävi ahtaaksi.
Miten Aurora-kirjat syntyivät?

Syksy kaupungissa

2008-09-18T02:40:00.006+03:00

Kuva: Anna Amnell (Klikkaa kuvaa ja katso se suurempana, jotta näet syksyisen päivän kauneuden)Syksyblogi on kausiblogini, käytössä syksyisin.

Kesäkirjat

2008-05-10T22:04:00.004+03:00

On kirjoja, joiden ääreen palaamme yhä uudestaan. Ne ovat kuin uskollisia ystäviä, jotka eivät petä koskaan. Ne ilahduttavat ja lohduttavat, ne palauttavat mieluisia muistoja aikaisemmista kerroista, jolloin olemme niitä lukeneet. Varsinkin kesälomalla palaamme niiden pariin, kun talven vaivat ja kevään kiireet ovat haihtuneet.

On kesäkirjoja, joita olemme lukeneet verannalla, riippumatossa, kesämökillä sateen ropistessa kattoon, uimarannalla, lentokoneessa matkalla lomalle tai vaikkapa parvekkeella tai puistonpenkillä kaupunkikesässä. Joillakin on kesähuvilallaan varsinainen kesäkirjasto, jota ovat lukeneet monet sukupolvet. Mitkä ovat Sinun kesäkirjojasi?

Joulu

2007-12-01T02:11:00.019+02:00

Joulu on kansainvälinen ja monikulttuurinen juhla.

Joulukuusityttö: Dover

Himmeli, a Christmas chandellier made of straw. (koottua tietoa himmelistä)

Joululauluja - Christmas songs

Joulukuusi ja joulumarkkinat 1500-luvulla

Joulu monikulttuurisessa Kanadassa, joulukoristeet, joulupostimerkit ym.
Perinteinen suomalainen joulu on kuin renessanssin juhla.

Köyhin joulu voi olla satumaisin joulu.

Kuuntele Huron-intiaanien joululaulua (Listen to the Huron Carol)

Hirsimaja ja tähti (tilkkutäkit)

Misteli ja kissing ball (joulukoristeet)

Joulu maailmalla

Joululukemista Aurora-blogissa:

Joulukissa ja kartanon joulu. Aurora jouluna 1903 Kanadassa etsimässä isäänsä, joka oli karkotettu Suomesta. Aurora oli palvelustyttönä ja koki joulun isossa kartanossa Torontossa. Joulukissa ja jouluaatto ajurin perheessä Toronton Kaalikujalla.

Kun meillekin hankittiin jouluvalot. (Kanadassa 1980-luvulla)

Luminen Helsinki 1900-luvun alussa: Thomas kosimassa Auroraa 1900-luvun alun Helsingissä.

Kissing ball, jossa on koristeena iso kimppu mistelinoksia. Useimmiten on vain pieni oksa oven yläpuolella.

Omaelämäkerralliset kirjoitukset

2007-07-14T13:01:00.006+03:00

Tästä blogista kuten muistakin löydät ne hakusanoilla "Family stories", omaleäkerrallista, lapsuus, lapsuuteni, kouluvuodet jne. Lisäksi mm:

Opiskelijaäidin curriculum vitae

Pieni Roobertinkatu 4-6

Nämä löydät hakusanojen avulla Blogisisko (1-3) -blogista:
Opiskelija-asunnot Helsingissä: Iso Roobertinkatu 17-19
Hirmumyrsky Helsingissä - Iso Roobertinkatu 17-19
Helsinki kotikaupunkina
Joulu Merimiehenkadun huoneessa ja keittiössä
Uimassa Hesassa

Nooakin arkki Suomenlinnassa (Asuimme Suomenlinnassa 1970-luvun alussa. Blogissa on kuvasarja Suomenlinnasta.)

Kissat kirjoissani

mm. nämä:

1960-luku: Opiskelijaäidin curriculum vitae
Opiskelija-asunnot Helsingissä

Iso Roobertinkatu 17-19

Hirmumyrsky Helsingissä - Iso Roobertinkatu 17-19

Pieni Roobertinkatu 4-6

Helsinki kotikaupunkina

Joulu Merimiehenkadun huoneessa ja keittiössä

Uimassa Hesassa

Nooakin arkki Suomenlinnassa. (Asuimme Suomenlinnassa 1970-luvun alussa) (Klikkaa tekstin alla olevaa sanaa 'Suomenlinna', jotta näet kaikki Suomenlinna-kirjoitukseni ja kuvat Suomenlinnasta)

Kissat kirjoissani
Gramofoni, levysoitin, radio
Blogisisko -blogien omaelämäkerrallisia kirjoituksia. Ks, myös hakusana "henkilökohtaista".

1500-luvun asun ompeleminen nukelle

2007-01-11T17:06:00.005+02:00

Kuva: Anna Amnell

Tämä nuken asu tuo esille tyypillisen Elisabetin ajan tytön ja naisen asu
Nukke on Lucian pituinen (80cm eli Baijerin kyynärä). Nukella oli alkujaan 1800-luvun tyylinen asu, joka toimi osittain mallina koon suhteen.

Ompelin nukelle yksinkertaistetun version 1500-luvun asusta, jollaista olisi käyttänyt aatelisperheen tai varakkaan kauppiaan tytär. Puvun alla on vain yksinkertainen vyötärölle rypytetty alushame, mutta 1500-luvulla käytettiin runsaasti rypytettyjä alushameita. Aluspusero on ommeltu reikäkoristeisesta luonnonvalkoisesta kankaasta, joka muistuttaa sen ajan kangasta. Aluspuserossa on pöyheät hihat ja kapeaa pitsiä hihansuussa ja leveämpää kaula-aukossa.

Tein nukelle nykyaikaista liivihametta muistuttavan hihattoman mekon, joka kiinnitettiin edestä hakasilla tai nauhoilla. Yläosa on hyvin tiukka muistuttamaan siitä, että siihen aikaan pikkutytöilläkin oli korsetti, joka oli vahvistettu luilla tai jopa tehty puusta. Rinnan täytyi olla lattea. Hameen reunassa on koristeena leveä nauha. Se suojeli maata viistävää hametta kulumiselta.

Hameeseen kiinnitettiin irtohihat, jotka olivat yhtenäiset tai kahdesta kappaleesta kuten tällä nukella. Nämä hiukan topatut hihanpuolikkaat kiinnitettiin nauhoilla kiinni toisiinsa ja hameeseen. Irtohihat saattoivat olla joko samaa kangasta kuin hame tai eri väriä. Irtohihoja vaihtamalla saatiin vaihtelua vaatevarastoon. Aluspuserosta vedettiin esille hihakangasta koristeeksi. Saatettiin laittaa myös hihan alle jotain kangasta vain sitä varten, että se näkysi hihan raoista. Tavallisiin hihoihin laitettiin viiltoja, joista kangas vedettiin esille. Näin tein omassa asussani.

Hattu on tehty nykyaikaisesta morsiushatusta päällystämällä se sametilla ja liittämällä koristeeksi höyhen. Siihen aikaan käytettiin paljon koruja. Tavallinen helminauha ja meripihkahelmet sekä hopeiset tai kultaiset ketjut olivat tavallisia samoin kirkasvärisillä jalokivillä koristetut sormukset ja muut korut. Ei ollut paljoa ostamista, joten rahat tuhlattiin vatteisiiin. Näin sekä miehet että naiset.

Erityinen piirre 1550-luvun ajan asussa oli edessä näkyvä kangassuikale, joka näkyi edestä avoimen hameen alta. Sitä ei sidottu mitenkään sivuilta. Lisäksi oli useita alushameita ja pitkähihainen mekkokin hameen alla. Kenkinä käytettiin yleensä tohveleita, jotka olivat monella tavoin koristeltuja.

Asuun kuuluivat aikuisella käsineet, joita ei laitetttu käsiin vaan pidettiin koristeena samoin kuin nenäliinaa. Katolisilla oli koristeellinen rukousnauha, jossa oli usein krusifiksi.

Asun materiaalit:

Nuken renessanssiasun ainekset: kirpputorilta ostettu tummanpunainen sohvatyynyn päällys (=mekko), morsiushattu kirpputorilta, puserokangas brodyyripuuvillaa kaupasta. Hiha- ja kauluspitsit kaupasta, löysin luonnonvalkoista. Irtohihakangas oli kallista, mutta sitä tarvittiin vain palanen. Esiliinaa muistuttava kangaspalanen jäi tähteeksi omasta asustani. Kalleinta olivat reunanauha (sisustuskankaita) ja pitsit.

Pirkko Anna Amnellin lehtijuttuja

2007-01-10T23:39:00.078+02:00

Päivitetty 5/2011 (linkit)
Kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni opiskeluaikana vuonna 1970 kovassa rahapulassa Suomen Kuvalehteen. Aiheena oli Sikamessias-kantelu, uskonnon ja kulttuurin love-hate-suhde pahimmillaan. Haastattelu ilmestyi 2.10. 1970, samalla viikolla, kun Sikamessias-juttu tuli uudelleen esille oikeuteen.

Kanadassa asuessani olin vuosina 1983-1988 kolumnisti Vapaa Sana –lehdessä, joka on Torontossa ilmestyvä riippumaton viikkolehti, suurin suomalaislehti Kanadassa. Vapaassa Sanassa oli päätoimittajina tuona aikana Lauri Toiviainen ja välillä Hannu Hyvärinen, joille olen paljosta kiitollinen.

Suomessa olivat Kotilieden Leena Häyrinen, Kotimaan Tapani Ruokanen, Askeleen Olli Valtonen ja monet muut erinomaiset päätoimittajat. He olivat ennakkoluulottomia ja avoimia ottamaan vastaan juttuja epätavallisistakin aiheista ja tuosta vähemmän tunnetusta maankulmasta, Kanadasta, jota pidettiin siihen aikaan vain Yhdysvaltojen kylkiäisenä.

Luettelo. Osan lehtijutuistani voit lukea tästä blogistani. Ks. myös sivupalkin hakusanaluetteloa. Kirjoitin suurimman osan nimellä Pirkko Pekkarinen. [Otimme koko perhe käyttöön mieheni äidin sukunimen Amnell vasta vuonna 1998.]

Valikoima:

KULTTUURI:
Sikamessias-kantelija tekee vain mitä käsketään.– Suomen Kuvalehti. 40 (1970), s. 60-61.
(Blogikirjoitukseni Kyösti Laarista, Sikamessias-kantelijasta 40 vuotta myöhemmin)

Anne Leen henkeä ei enää ole, mutta esineet elävät[Shakerit.] – Kotiliesi. 62 (1984): 19, s. 26-29, 35.

Viktorian ajan paluu. Viktorian tyyli palaa jälleen. – Kotiliesi. 63 (1985):

Yksinkertaista elämää. [Amish -ja mennoniitta -kulttuurit] – Kotiliesi. 63 (1985)

Todistaja-elokuva teki mennoniitoista turistinähtävyyden. – Askel. 1986: 11, s. 24-27.

Hautausmaat kertovat Amerikan mantereen kirjavasta kulttuurista. [New Orleans, Spoon River, Mazo de la Rochen hauta Kanadassa] – Kotimaa 24.7.1987.

Salapoliisiromaani – järjestystä kaaokseen.[P. D. James] – Kotimaa 22.12.1987, s.25.

Suuren kilpikonnan saari pitää yllä intiaanien perinteitä.[taide ja käsiteollisuus, koko aukeama, paljon värikuvia] – Kotimaa 21.7. 1995, s. 18-19.

Kun koti kävi ahtaaksi. – Luovaa iloa: nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. Toim. Ismo Loivamaa. – Helsinki: Suomen Nuorisokirjailijat ry, 1996, s. 60-61.

Amnell, Pirkko Anna: Kliseitä vai ajanhenkeä? . Onnimanni 4/2003 (Miten Aurora-kirjat ovat syntyneet?)

MINUN AMERIKKANI:

Uudisasukas toi Amerikkaan jouluperinteitä merten takaa. – Kotiliesi. 1985: 24, s. 12-17.

Mustan perheen tarina. – Kotimaa 7.11. 1986. s. 10.

Linnunkuvat. Vanha käsityötaito arvossa Ameriikassa. – Metsästys ja kalastus. 1985: 12, s. 40-41. Kuvat: Matti Amnell.

Lumikengät, pohjoisamerikkalaisen erämiehen sukset. – Metsästys ja kalastus. 1986: 11, s. 56-59. Kuvat: Matti Amnell.

Kakkupaketti Amerikasta. – Kotimaan joulu 1995. [Huom.! Uunin lämpötila 200 astetta!]

Kilpikonnain aikaan. Kuvat: Matti Amnell.

Sokerivaahterametsässä tuoksuu savulle ja siirapille. – Suomen luonto. 1988: 2, s. 36-37.

PIKKUNAISIA, TEDDYKARHUJA JA MUUTA MUKAVAA:

Rakas oma nalle. – Kotiliesi. 1985: 20, s. 82-85. osa artikkelista. Teddykarhu on jo 100-vuotias.
(osa artikkelista julkaistu blogikirjoituksenani)
(toinen teddykarhuartikkeleihini perustuva blogikirjoitus)

Pesukarhu päärynäpuussa ja muita luontoelämyksiä miljoonakaupungissa. [Suur-Toronton luonto.] –Koululainen. 1986: 10, s. 6-8.

Ihan oikea runotyttö. [L. M. Montgomery lapsena. ] – Koululainen. 1987: 12, s. 8-9.

Megan Follows on Anna. [TV-sarjassa ] – Koululainen. 1988: 3, s.6.

Kurpitsakekkerit. [Halloween] – Koululainen. 1987: lokakuu, s. 38-39.

On aika teddykarhujen huviretken. – Koululainen. 1988: 3, s. 24-25.

Kohti korkeuksia. [Kuumailmapallot] – Koululainen. 1988: 8, s. 14-15.

Louisa saa oman huoneen. [Louisa May Alcott lapsena ] – Koululainen. 1989: 4, s. 28-29.

JÄNNITTÄVIÄ NAISIA MAAILMALLA:
Ihmisen saatava kasvaa täyteen mittaansa. – Kotiliesi. 62 (1984). 21, s. 34-35, 37.

Roberta ei halua muuttaa. [Legendaarinen navajo-matriarkka Roberta B. ; intiaanien maanomistus] – Suomen luonto. 45 (1986): 3, s. 37.

Romanonesin kreivittären hurja nuoruus. Mallitytöstä tuli Amerikan Mata Hari.[Aline Griffith ] – Eeva. 1989: 7, s. 78-80.

Taas arvostetaan ikää ja kokemusta. - ET-lehti. 1986: 12, s. 40-42.

Sarah Ferguson näytti mallia. Kurvit tulevat taas kunniaan. – Seura 8.8. 1986.

Ruth Bell Graham. Itsenäisesti Billyn rinnalla. – Askel. 1987: 8, s. 3-5.

Anoreksia naisen itsenäisyystaisteluna jo keskiajalla. – Kotimaa 20.1.1987, s.7.

Feministiteologi kuin mustekala. [Park Sun Ai ] – Kotimaa 22.1.1988, s.6.

Askel tapasi Tutun tyttären. [Mpho Tutu] – Askel. 1986: 6-7, s. 52-54.

Nelson Mandelan vanhin tytär[Maki eli Makaziwe Mandela (synt.1953)]: Kaikki vapauden puolesta. – Askel. 1990: 1, s. 26-27.

Etelä-Afrikan naisten moninkertainen taakka. – Kotimaa 30.9. 1988.

Anna-kirjojen äiti itse eli tuskaista kaksoiselämää. – Askel. 1989: 9, s. 36-38. [Lucy Maud Montgomery, oman aikansa supernainen.)ELÄMÄNTAITO, VALINNAT:

Amnell, Pirkko Anna: Pappilajouluja. [Paluumuutto Kanadasta.] – Kotimaan joulu 1999, s. 18-22.

Isoäidin upea perintö.[Renilde Montessori, Maria Montessorin pojantytär] – Askel 1987.

Osta kunnes romahdat. [Ostonarkomania] – Kotimaa 21.7.1987.

Myös 007 käy sotaan aidsia vastaan. [James Bond-elokuva; Yksiavioinen James Bond] – Kotimaa 21.8.87.
(Tähän lehtijuttuun perustuva blogikirjoitukseni.)

Miten kohdata lapsen kuolema? [Elisabeth Kübler-Ross] – Askel 6. 11. 1987, s. 41-43.

Kulutuksen laskiessa USA:n tupakkafarmarit joutuvat uudelleenkoulutukseen. – Kotimaa 29.9.1987.

Rakkaudelle ja ystävyydelle omistettu päivä. [Ystävänpäivä] – Kotimaa 12.2.1988, s.18.

Eläinten oikeudet -liike. – Kotimaa 13.5.1988.

Nyt tehdään historiaa ihmisen ja luonnon välillä. [vaihtoehtoinen huippukokous.] – Kotimaa 28.6.1988.

Siskoni, veljeni mun. – Askel. 1990: 2, s. 37-39.
(Tähän lehtijuttuun perustuva blogikirjoitukseni.)

Kultaiset lemmikit.[Lemmikkieläinten merkitys.] – Askel. 1990: 3, s. 25-26.

Terapeuttiset teddykarhut. – Askel. 1990: 9, s. 33-35.
http://blogisisko.blogspot.com/2005/07/teddykarhu-lohduttaa.html

USKONNOT, SPIRITUALITEETTI:

Pähkinänmyyjästä arkkipiispaksi. [Desmond Tutu.] – Askel. 1986, s. 38-39, 52. [Piispa Desmond Tutu vetoaa kansainvälisen rukouspäivän alla. Etelä-Afrikan hallitus oli kieltänyt Soweton 10-vuotismuistopäivän juhlinnan.] – Kotimaa 10.6.1986.

Merimieskirkko on mukana elämässä. [Rotterdamin merimieskirkko ] – Kotimaa 5.12. 1986.

Raju kevätsiivous Amerikan satelliittikirkossa. – Kotimaa 31.3.1987. Alkaako luterilaisista tulla aikuisia? [Spiritualiteetti ] – Kotimaa 23.7.1987.

Olisi aika luopua pappien pakollisesta naimattomuudesta toivovat Pohjois-Amerikan katoliset. – Kotimaa 16.10.1987.

Uusnoituus ja taikausko rehottavat Amerikoissa. – Kotimaa 18.12.1987.

Kristinusko ja vegetarismi. – Kotimaa 22.1.1988.

Kanadan luterilainen arkkipiispa tulee Suomeen. – Kotimaa 5.8.1988.

Säveltäjä kuoli polttoroviolla. [Intiaanien joululaulu.] – Kotimaa 23.12.1988.

Juhlikaamme elämää, neuvoo Henry Nowen. - Kotimaa 3.1.1989.

Mitä pupu tekee pääsiäisessä? Pääsiäiskoristeiden symboliikkaa. – Kotimaa 23.3.1989.

Viron nuorten uusi kevät. – Askel. 1990: 6-7, s. 14-15.

Ihan oikea runotyttö

2007-01-10T23:36:00.006+02:00

Pawel Wajda, 2005: Green Gable, home of LM Montgomery

Siihen aikaan kun isoäidin isoäiti oli pieni tyttö, asui Kanadassa Prinssi Edwardin saarella tyttö nimeltä Lucy Maud Montgomery. Pieni Maud uskoi, että mielikuvitus on passi satumaahan. Aikuisena hänestä tuli kirjailija. Hän on vienyt meidät mukanaan mielikuvituksen maahan tapaamaan punatukkaisen puheliaan Annan ja haaveilevan Runotytön.

Maud asui isoäitinsä ja isoisänsä kanssa suuressa maalaistalossa, jonka ympärillä kasvoi paljon omenapuita. Maud istui usein läheisessä metsässä saniaisten keskellä, kuunteli puron solinaa ja kirjoitti päiväkirjaansa. Hän käveli meren rannalla, poimi sieltä simpukoita ja kiviä ja lausui ääneen runoja.

Mielikuvitusolentoja

Maudin äiti oli kuollut, ja isä oli antanut hänet isovanhempien kasvatettavaksi. Siihen aikaan monet ajattelivat kuten Maudin isoisä ja isoäiti, että lapset saivat näkyä, mutta eivät kuulua. Se oli vaikeaa puheliaasta ja vilkkaasta Maud-tytöstä. Hän keksi itselleen keskustelutoverit.

Salissa oli iso kirjakaappi, jossa mummo säilytti astioita. Kaapin ovissa oli soikeat lasi-ikkunat, joista heijastui Maudin peilikuva hämärässä huoneessa. Maud kuvitteli, että vasemman oven takana asui pieni tyttö nimeltä Katie ja oikean oven takana vanha leskirouva nimeltä Lucy. Katie oli oikein hauska, ja Maud vilkutti hänelle aina ohi kulkiessaan ja jutteli hänelle tuntikausia. Vanhalla rouvalla oikeanpuoleisen oven takana oli paljon huolia aivan kuten kylän naisilla, jotka kävivät isoisän pitämässä postitoimistossa.

Maudilla oli paljon sukulaisia, tätejä, setiä ja enoja, jotka kertoivat jännittäviä tarinoita vanhoista ajoista. Mutta Maud näki heitä harvoin. Kun hän pääsi käymään serkkujensa luona, hän sai leikkiä ja jutella mielin määrin heidän kanssaan.

Toinen isoisä asui 20 kilometrin päässä. Se oli silloin pitkä matka, kun kuljettiin hevosella ja rattailla. Isoisän talossa olivat parasta salin takanreunustalla istuvat täplikkäät luppakorvaiset posliinikoirat. Maud katsoi niitä tarkkaan, sillä hänelle oli kerrottu, että kun kello lyö kaksitoista yöllä, posliinikoirat hyppäävät pystyyn ja haukkuvat.

Maud rakasti kuitenkin kaikkein eniten oikeita eläviä kissoja. Rakkain hänen kissoistaan oli harmaaraitainen Pajunkissa.

Maud rakasti kirjoja

Kun Maud oli 6-vuotias, hän meni kouluun. Se oli hänestä hyvin jännittävää, ja hän halusi olla aivan samanlainen kuin muutkin tytöt. Hän oli onneton, kun isoäiti ei antanut hänen mennä avojaloin kouluun. Maud ei tiennyt, että toiset tytöt kadehtivat hänen hienoja varrellisia nappikenkiään. Eniten häntä hävetti, että hänellä oli hihallinen esiliina, jota toiset sanoivat vauvanessuksi.

Maud sai kaksi hyvää ystävää, kun isoäiti otti hoidettavakseen Well - ja Dave -nimiset pojat. He leikkivät yhdessä kotia ja kalastajia ja kertoivat toisilleen kummitustarinoita.

Maudin lapsuuden jännittävin tapahtuma oli se, kun Marco Polo -niminen laiva haaksirikkoutui kylän lähelle. Kapteeni tuli asumaan Maudin mummolaan. Maud ja pojat näkivät, että hänellä oli iso kasa kultarahoja edessään pöydällä, kun hän maksoi merimiehille palkan. Kaksi miehistä oli kotoisin Polynesiasta, ja heillä oli paksu kihara tukka ja isot kultaiset renkaat korvissa. Maud oli nähnyt sellaisia ihmisiä vain villi-ihmisistä ja lähetyssaarnaajista kertovissa kirjoissa, joita hän sai lukea sunnuntaisin.

Muina päivinä hän luki satuja, runoja ja paksuja jännittäviä romaaneja. Hän rakasti kirjoja. Sanat olivat hänelle kuin musiikkia. 9-vuotiaana hän alkoi kirjoittaa runoja paperinpalasiin ja käytettyihin kirjekuoriin, joita hän sai isoisän postitoimistosta. Hän kirjoitti myöhemmin nuken elämäkerran ja alkoi lähettää runojaan lehtiin.

Anna ystävämme

Aikuisena Maud oli vähän aikaa opettajana ja toimittajana, mutta tuli takaisin kotikylään isoäidin seuraksi, kun isoisä kuoli. Hänestä oli hauskaa hoitaa puutarhaa, ja hän osasi laittaa hyvää ruokaa. Hauskinta oli kuitenkin istua yläkerrassa omassa huoneessa ja kirjoittaa päiväkirjaan yhä uusia kertomuksia.

Eräänä päivänä Maud aloitti kirjan punatukkaisesta tytöstä, jonka nimi oli Anna. Hänet lähetetään orpokodista vahingossa kasvatiksi vanhalle naiselle ja tämän veljelle, jotka olivat pyytäneet orpokodista poikaa. Tämä kirja teki Maudista maailmankuulun. Hän kirjoitti lisää kirjoja, meni naimisiin ja muutti kauas kotisaarelta – mutta ei unohtanut sitä koskaan.

Maud osti itselleen samanlaiset posliinikoirat kuin hänen isoisänsä talossa oli ollut. Kun hän istui pöytänsä ääressä kirjoittamassa, hän muisteli niitä ja silitti kissaansa. Ajatuksissaan hän meni takaisin Prinssi Edwardin saarelle. Hän tunsi nenässään meren tuoksun ja kuuli sen kohinan. Hän näki kypsän vehnäpellon heiluvan tuulessa ja heinän ja punaisen mullan loistavan auringonpaisteessa.

Hän ajatteli kukkia, saniaisia ja sammalta viileässä metsikössä. Hän muisti kuinka raikkaalta puron vesi maistui. Hän ajatteli lapsuutensa vuosia ja kirjoitti niistä vielä monta kirjaa.

Pirkko Anna Amnell ©
(julkaistu aikaisemmin Koululainen-lehdessä)

Kun Maud meni naimisiin, hän muutti Ontarioon ja asui maaseudulla Toronton lähellä ja viimeiset vuotensa Torontossa. Hän kirjoitti suurimman osan kirjoistaan Ontariossa, kaukana kotisaarestaan. Hän piti lapsesta asti päiväkirjaa. Lucy Maud Montgomery (Canada)

Louisa saa oman huoneen

2007-01-10T23:33:00.004+02:00

Kuvassa Louisa May Alcott aikuisena.

Rakas äiti!

Olen ajatellut omaa pientä huonettani, jota minulla ei kai tule koskaan olemaan. Haluaisin olla siellä koko ajan. Menisin sinne ja laulaisin ja ajattelisin.
Tyttäresi Louisa

Näin kirjoitti amerikkalainen 13-vuotias Louisa May Alcott äidilleen vuonna 1843. Louisan perhe oli hyvin köyhä, ja Louisa asui samassa huoneessa kolmen sisarensa kanssa.

Anna, Louisa, Beth ja May Alcott olivat kaikki erilaisia. Louisa oli tumma ja laiha sekä helposti kiivastuva kuten äitinsä. Isä ja sisaret olivat vaaleita ja luonteeltaan tasaisia. Isosisko Anna oli kiltti ja äidillinen, mutta myös vähän turhamainen. Beth oli ujo ja lempeä. May oli hienostunut ja kaunis kuten äidin rikkaat sukulaiset ja kärsi kovasti siitä, että joutui käyttämään sukulaisten ja ystävien antamia vanhoja vaatteita.

Louisa rakasti äitiään ja tiesi, että äiti rakasti häntä, vaikka hän oli ongelmalapsi. Louisa oli villi ja kapinallinen ja karkasi pienenä kotoaan monta kertaa. Louisaa pidettiin poikamaisena, sillä hän voitti pojat juoksemisessa, kahlasi lammikoissa avojaloin ja vaelteli kukkuloilla ja metsissä.

Erilainen isä

Louisa toivoi, että hän olisi ollut oikein kiltti ja hänen perheensä olisi ollut rikas ja onnellinen. Louisa ajatteli, että kun maailmassa on niin paljon rahaa, siitä pitäisi riittää jotain Alcottien perheellekin. Mutta ihmiset sanoivat, että Alcottit olivat niin köyhiä, koska heidän isänsä ei tehnyt mitään kunnon työtä.

Louisan isä Bronson Alcott oli filosofi. Hän pohti sitä, mitä elämä oikeastaan on. Hänellä oli ollut oikein hieno koulu, mutta kun hän hyväksyi sinne oppilaaksi mustan tytön, ihmiset suuttuivat ja ottivat lapsensa pois sieltä. Siksi hän opetti vain omia tyttöjään, joita hän sanoi pikku naisiksi.

Louisa ajatteli, että hänen isänsä oli "viisas mies, joka kulki elämän läpi rauhaisassa päivänpaisteessa, kun muut hapuilivat pimeässä". Louisan isä oli joissakin asioissa edellä aikaansa, muut ihmiset laahustivat perässä kuin kilpikonnat.

Mutta monta kertaa Louisa toivoi, että hänen isänsä olisi ollut tavallinen isä. Hän sanoi, että hänen isänsä oli kuin mies, joka on nousta lentoon kuumailmapallolla, mutta hänen perheensä pitää kaikin voimin kiinni naruista.

Toisinaan isä lähti kuitenkin ajelehtimaan. Silloin äiti ja lapset saivat huolehtia arkisista asioista. Kun Louisa oli 10-vuotias, isä päätti perustaa muutaman ystävänsä kanssa ihanneyhteisön. Se olisi kuin uusi paratiisi, jossa elettäisiin sopusoinnussa luonnon kanssa.

Yhteisön nimi oli Hedelmämaa. Ruokana siellä piti olla vain hedelmät ja leipä, juomana raikas vesi. Kesällä Hedelmämaan luonto oli paratiisillisen kaunista, mutta kun talvi tuli, vilu ja nälkä ajoivat ystävät sieltä pois. Isä oli masentunut ja oli vähällä jättää perheensä. Silloin Louisa päätti, että hänestä tulee aikuisena perheensä elättäjänä.

Onnelliset vuodet
pikkukaupungissa

Koko perhe muutti takaisin Concordin kaupunkiin Bostonin lähelle. Äidin perinnöllä ostettiin iso rappeutunut talo, jonka isä kunnosti. Louisa ja hänen sisarensa esittivät ladossa naapurien lapsille Louisan kirjoittamia näytelmiä. He kävivät luistelemassa ja rekiretkillä.

Kun Louisa oli 14-vuotias, hän sai vihdoin oman huoneen. Isä rakensi sen talon kylkeen, ja sieltä vei ovi suoraan puutarhaan. Äiti oli laittanut komeroon hyvälle tuoksuvia yrttejä. Louisasta oli mukava istua ikkunan ääressä ja kirjoittaa runoja.

Sitten alkoi Louisan "tunteellinen kausi", kuten hän itse sitä nimitti. Hän istui yöllä kirsikkapuussa, kunnes pöllö karkotti hänet huhuilullaan. Hän haaveili kirjoittavansa ainakin yhden hyvän kirjan, tulevansa rikkaaksi ja matkustavansa ulkomaille. Aina kun hän näki mielenkiintoisen ihmisen, hän sanoi: "Tuon ihmisen minä laitan kirjaani".

Louisasta tuli kirjailija, ja hän elätti koko perheensä. Eräänä päivänä häntä pyydettiin kirjoittamaan tyttökirja.
"Mutta enhän minä tunne muita tyttöjä kuin meidän perheen tytöt", Louisa sanoi vanhemmilleen.
"Mutta heidät sinä tunnet hyvin", äiti rohkaisi.

Louisa kiipesi ullakkohuoneeseen, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, kastoi kynänterän mustepulloon ja alkoi kirjoittaa siistillä taaksepäin viistolla käsialallaan.

"Joulu ei tunnu joululta ilman joululahjoja", nurkui Jo, joka makasi pitkällään matolla.
"On hirveää olla köyhä", huokasi Meg tutkiskellen yllään olevaa vanhaa pukua…"Loput voitkin lukea kirjasta Pikku naisia, jonka on kirjoittanut Louisa May Alcott.

Tämä kertomus on julkaistu aikaisemmin Koululainen-lehdessä. Kirj. Pirkko Anna Amnell

Rakas oma nalle

2007-01-10T23:30:00.004+02:00

Kuva: Anna Amnell (vanha nalle alkuperäisestä lehtiartikkelistani)

Teddykarhuja jo 100 vuotta

Näillä kahdella teddykarhulla on ikäeroa melkein täsmälleen 100 vuotta. Teddykarhujen amerikkalainen esi-isä on vuodelta 1903 ja Cambridgen nallekaupasta ostettu käsintehty nalle 2000-luvulta, jolloin sain sen tuliaisiksi ja äitienpäivälahjaksi.

Joillakin meistä saattaa olla kulunut lapsuuden teddykarhu piirongin päällä istumassa. Mutta useimpien nalle tuli niin loppuun rakastetuksi, että siitä on enää vain muisto jäljellä. Teddykarhut ovat suosittuja lasten leluja, mutta niistä on tulossa yhä enemmän aikuisten keräilyesineitä.

Teddykarhuinnostus alkoi presidentti Theodor Rooseveltin matkasta Missisipille vuonna 1902. Roosevelt oli selvittelemässä Missisipin ja Louisianan osavaltioiden välistä rajakiistaa ja oli seurueineen metsästysretkellä. Toiset jäljittivät mustakarhun, joka raateli nälkiintyneenä yhden metsästyskoirista. Karhu saatiin kiinni, sidottiin puuhun ja jätettiin presidentin ammuttavaksi. Roosevelt kieltäytyi ampumasta noin säälittävässä tilassa olevaa eläintä.

Seuraavana aamuna oli Washington Postin etusivulla Clifford K. Barrymanin pilapiirros Rooseveltistä ja karhunpojasta. Siitä alkoivat monenlaiset tarinat karhun kohtalosta: suloinen pentu oli otettu lemmikiksi valkoiseen taloon, maskotiksi newyorkilaiseen hotelliin tai eläintarhaan Washingtonissa. Tosiasiassa Roosevelt oli pyytänyt toiset lopettamaan yli 100-kiloisen karhun vaivat.

Teddyn karhut

Pilapiirtäjä käytti tämän jälkeen usein suosituksi tullutta karhunpoikaa Rooseveltiä koskevissa pilapiirroksissa. Samaan aikaan oli Brooklynissä New Yorkissa pieni paperi- ja lahjatavarain kauppa, jota piti venäläissyntyinen Morris Michtom. Hän myi myös vaimonsa Rosen tekemiä leluja. Pilapiirroksen innoittamana Rose teki kaksi lastuvillatäytteistä mohairkarhua, jotka pantiin koristeiksi kaupan ikkunaan. Ne herättivät ihastusta, ja tarinan mukaan Morris pyysi Rooseveltiltä luvan nimittää ne ”Teddyn karhuiksi”[teddy bears], koska presidenttiä kuten monia muitakin Theodoreja kutsuttiin lempinimellä Teddy. Nämä teddykarhut, joiksi niitä pian sanottiin, olivat alkuna suurelle leikkikalutehtaalle, joka toimii yhä New Yorkissa. Amerikkalainen teddykarhu oli syntynyt.

Ramman Margareten Petz-karhut

Saksalaisillakin on oma tarinansa teddykarhun juurista. Pienessä Giengenin kaupungissa lähellä Stuttgartia asui Margarete Steiff. Hän oli sairastanut kaksivuotiaana polion, josta hänen oikea kätensä oli jäänyt heikoksi ja hänen molemmat jalkansa olivat rampautuneet. Margarete joutui viettämään koko elämänsä rullatuolissa, mutta se ei häntä lannistanut. Hän opetteli käyttämään ompelukonetta ja perusti ompelimon. Harrastuksenaan hän teki pieniä kangaseläimiä, joita hän antoi lahjaksi asiakkaittensa ja ystäviensä lapsille.

Siihen aikaan pehmeät lelut olivat harvinaisia, ja Margareten eläimet tulivat niin suosituiksi, että hän perusti leikkikalutehtaan vuonna 1898. Margareten veljenpoika, nuori taiteilija Richard Steiff oli ihastunut karhunpoikiin, joista hän piirsi luonnoksia läheisissä eläintarhoissa. Hän näytti piirustuksiaan tädilleen, joka suostui valmistamaan tehtaassaan joukon karhuja. Ne olivat näytteillä Leipzigin leikkikalumessuilla vuonna 1903. Useimmat pitivät pitkänenäisiä laihoja karhuja rumina ja kömpelön näköisinä. Mutta messuilla oli myös amerikkalaisia ostajia. Eräs heistä tilasi Margareten tehtaasta tuhansia Petz-karhuja, joita alettiin nimittää Saksassa teddykarhuiksi vasta 1907.

Steiffen sukutarinan mukaan Petz-karhut koristivat Rooseveltin tyttären Alicen hääjuhlien pöytiä Valkoisessa talossa, ja Teddy Roosevelt nimitti ne itse teddykarhuiksi. Rooseveltin suku sanoo, että se on satua. Mutta teddykarhukuume oli alkanut. Se oli Amerikassa kovimmillaan Margarete Steiffen kuolinvuonna 1909.

Antiikkinallet ovat aikuisten lelujaja keräilyesineitä

Maailman kuuluisin nalle lienee Aloysius. Se vietti ensimmäiset 55 vuottaaan amerikkalaisen sekatavarakaupan hyllyllä, kunnes pääsi Jeremy Ironsin ja Anthony Andrewsin näyttelijätoveriksi suosittuun Brideshead Revisited - TV-sarjaan.

Aloysius on kyhmyselkäinen ja vakavailmeinen Yhdysvalloissa vuonna 1907 syntynyt nallenköriläs, jollaisia teddykarhut olivat alussa. Vasta 1930-luvulla kehittyivät nykyiset söpöt nallet. Entisajan nallessa on täytteenä olkea, lastuvillaa, kapokkia, korkkia tai sahajauhoja ja sen mohairturkki tuoksuu mukavalta. Lieneekö se tuoksu antiikkia, jona ennen vuotta 1940 tehtyjä teddykarhuja pidetään? Niiden joukossa Steiffen nallet ovat teddykarhujen aatelia. Vanhoista teddykarhuista on tullut aikuisten leluja. Ne ovat suosittuja koriste-esineitä, ja nykyään vanhat teddykarhut ovat niin arvokkaita, että niitä kerätään jopa sijoitusmielessä.

Tämä on osa aikaisemmin julkaisemastani artikkelista.
(Pirkko Pekkarinen: Rakas oma nalle. – Kotiliesi no 20,18.10.1985, sivut 82-85.)
copyright Pirkko Anna Amnell

Teddykarhu terapeuttisena ilmiönä

Nallen elämä ei ole pelkkää huviretkeä. Pehmeä lelu ja yleensä nimenomaan teddykarhu on useimmille lapsille paras lohduttaja vanhempien jälkeen. Se muistuttaa ulkonäöltään ihmistä ja voi korvata äidin tai isän pienelle lapselle lyhyeksi ajaksi.

Erityisen tärkeä tällainen pehmeä lelu on siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa tajuta, että hän on erillinen olento kuin äiti, isä tai hoitaja. Nallesta voi tulla samanlainen aina läsnä oleva ja auttava olento kuin vanhemmat olivat aikaisemmin.

Lapsi kokee usein surun, menetyksen ja vihan tunteita tässä elämänsä vaiheessa. Hän voi kohdistaa nämä tunteet nalleen. Kanadalainen lapsipsykiatri Ruth Stirtzinger on todennut, että tällainen siirtymävaiheen esine on hyvin tärkeä varsinkin länsimaisessa kulttuurissa, jossa läheinen fyysinen yhdessäolo äidin kanssa jää lyhyemmäksi kuin joissain muissa kulttuureissa.

Nalle sairaanhoitajana ja
pehmopoliisina

Varsinkin sairaalassa olo on lapselle vaikeaa. Hän tulee
usein sairaalaan pitkän matkan takaa ja joutuu olemaan erossa vanhemmista, sisaruksista, ystävistä ja lemmikkieläimistä. Niinpä monet sairaalat samoin kuin turvakodit järjestävät jokaiselle lapselle oman pehmeän lelun, ja se on useimmiten nalle.

Erityisen hyviä tuloksia on saatu teddykarhujen käyttämisestä
poliisien apuna, kun joudutaan tekemisiin lasten kanssa kriisitilanteissa. Lapsi pelästyy helposti poliisin univormua ja varsinkin asetta, voi tulla hysteeriseksi tai joutua shokkitilaan nähdessään väkivaltarikoksen tai rikollisen kiinnioton.

Lapselle on erityisen traumaattista, kun hänen lähiomaisensa pidätetään tai joutuu rikoksen kohteeksi. Joillain paikkakunnilla Yhdysvalloissa poliisit kuljettavat teddykarhuja partioautoissaan. Kriisitilanteessa lapselle annetaan heti nalle syliin. Lapsen huomio kiintyy siihen. Nallea rutistamalla lapsi voi lievittää pelkoa ja jännitystä.

Nallelle kerrotaan salaisuuksia

Jo useita vuosia sitten jotkut terapeutit alkoivat käyttää teddykarhuja sellaisten lasten hoidossa, jotka eivät suostu puhumaan aikuisille ongelmistaan tai ovat suorastaan autistisia eli vaikenevat täysin. Seksuaalista tai muuta väkivaltaa kokenut lapsi voi kertoa nallen kautta terapeutille tai poliisille yllättäviä asioita. Teddykarhun sisälle voidaan asettaa mikrofoni tällaisessa hoitotilanteessa.

Teddykarhuilla voi olla tärkeä merkitys myös teini-ikäiselle.
Eräs teinityttö kirjoitti Helsingin Sanomain nuorten palstalla, että muilla tytöillä on poikaystävät, mutta hän käpertyy tyytyväisenä nallen kainaloon.

(Pirkko Pekkarinen: Rakas oma nalle. – Kotiliesi no 20,18.10.1985, sivut 82-85.)
copyright Pirkko Anna Amnell

Kun koti kävi ahtaaksi

2007-01-10T23:22:00.011+02:00

Anna Amnell Korkeavuorenkatu 10- kodissaan, jossa hän asui vuodet 1989-2009. Täällä syntyi neljä Aurora-kirjaa, kirjat Kyynärän mittainen tyttö, Pako Tallinnaan sekä joukko käsikirjoituksia, joita ei ole vielä julkaistu.

Kuva: Mimi Amnell

Sain marraskuussa 1995 ensimmäisen Pääskysen, jäsenkirjeen Suomen Nuorisokirjailijoiden liitolta. Se oli minulle kuin viesti lapsuudestani, lämpimästä kesäpäivästä, jolloin pääskyset lentelivät räystäitten alle pesiinsä, mansikat ja mesimarjat tuoksuivat. Asuin sota-aikana iäkkään isoisäni, suksimestarin ja viulupelimannin talossa, jossa luettiin talvella ääneen Maamme-kirjaa pärevalossa. Jäsenkirjeen kansallisromanttinen kuva toi mieleen myös toisen lapsuudenmuiston: istun Iisalmessa pölyisellä ullakolla lukemassa vanhoja lastenlehtiä, Pääskysiä nekin.

Sodan juuri loputtua oli kova asuntopula ja asuimme monta vuotta yhdessä pienessä huoneessa, jonka peltisessä pönttöuunissa äiti laittoi kolmijalalla ruokaa. Onneksi Iisalmessa oli silloin pikkupietarinpihamaisia puutalokortteleita, joissa eli ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Meidän pihassa asuivat huoneen ja keittiön asunnossa iäkkäät lapsettomat sisarukset, paikallisen sanomalehden Salmettaren toimittaja ja hänen eläkkeellä oleva opettaja-sisarensa. He antoivat minun leikkiä ullakollaan. Siellä oli kasoittain vanhoja lastenlehtiä ja satukirjoja sekä aikuisten romaaneja, joiden alkuun oli leimattu puustaimin ARVOSTELTAVAKSI – yleensä vinoon.

Vuonna 1946 ilmestyi Tyyne-Maija Salmisen lastenkirja "Kun koti kävi ahtaaksi" kuvauskohteena työläiskodin lapset. Saman vuoden kesänä täytin kahdeksan vuotta ja pakenin vastasyntyneen pikkusisareni korviavihlovaa parkumista naapureitten ullakon rauhaan. Istuin avoimen päätyikkunan ääressä sateen ropistessa ja ahmin kirjan toisensa jälkeen. Onneksi kukaan ei ehtinyt sensuroimaan kirjavalikoimaani ja hyppäsin suoraan lastenkirjoista romaaneihin. Avautui uusi maailma, joka oli täysin erilainen kuin sodanjälkeinen ankea Suomi. Havahduin eskapistisesta tilastani vasta sitten, kun leikkitoverini kirkuivat suoraa huutoa ikkunan alla : "Elä ennee lue! Tule leikkimään!"

Koulukirjaston aarre oli Välskärin kertomuksia. Muistan punaiset kultakoristeiset kannet, joita sivelin ja kuiskasin itselleni, ehkä vain mielessäni " minustakin tulee kirjailija. Alku oli lupaava: meidän luokalta Kurki-Suonion Sirkka ja minä saimme runomme paikalliseen sanomalehteen. Sitten oli vuorossa kaupunginkirjasto, matala puutalo, josta tuli vuosien varrella toinen kotini. Se oli kuitenkin alussa kuin vihamielinen linnoitus, joka piti valloittaa. Heti oven suussa istui pöydän takana ankara, motkottava Kirjastonhoitaja. "Oletko pessyt kätesi?" kysyi hän aina ensimmäiseksi. Muutaman vuoden kuluttua sain hiipiä narisevien lattialautojen poikki aikuisten osastolle, jossa odottivat sadat uudet kirjaystäväni.

Mieluisin lukupaikka huoneeksi ja keittiöksi kasvaneessa kodissamme oli talvisin matala penkki, ensimmäinen huutokauppaostokseni. Nojasin selkääni keittiön lämpimään hellanmuuriin, nakersin porkkanaa tai mutustelin äidin leipomaa rusinapullaa. Kesällä luin usein puussa tyhjällä tontilla, jota me lapset sanoimme Paratiisiksi. Eräänä kesänä paras ystäväni Seija ja minä olimme olevinamme Vihervaaran Anna ja hänen sydänystävänsä Diana. Kävelimme käsikynkkää vanhalla hautausmaalla, jonka ikivanhojen puitten varjostamat polut kelpasivat Prinssi Edwardin saaren maisemiksi. Annan lailla lausuimme rantatiellä ulkoa runoja, joita olimme oppineet saksan tunnilla.

Luin niin paljon kirjoja, että sukulaiset alkoivat pelätä, että sekoan. Niin oli käynyt paikallisen perimätiedon mukaan eräälle savolaiselle ylioppilasparalle. Kun asetin eräänä päivänä taas paksun kirjapinon kirjaston tiskille, uusi kirjastonhoitaja kuiskasi: "Kotoasi käytiin sanomassa, että sinulle ei saa antaa kirjoja". Valehtelin silmää räpäyttämättä, että tarvitsen kirjat kouluesitelmään. Sain kirjat ja käärin joksikin aikaa lainakirjat samanlaisiin kansipapereihin kuin koulukirjat. Pian kaikki palasi onneksi ennalleen.

Vuonna 1956 pääsin American Field Service-stipendiaattina Montanaan. Se oli uusi maailma: Viisi uutta siskoa. Oma huone. Kolmikerroksinen talo. Olohuoneessa oli kaksi flyygeliä, sillä perheen äiti soitti pianokvartetissa, joka harjoitteli heillä. Dollarihymyt. Televisio. Pyykinpesukone ja kuivailmakuivaaja. Elvis. Nuorisomuoti. Huulipuna – piti käyttää, ettei näyttänyt hipiltä. Lukijan uraani tuli vuoden keskeytys, sillä olin pitkään kuin lukutaidoton: englantini ei riittänyt romaanien lukemiseen. Katsoin tuona aikana niin paljon televisiota, että sain siitä tarpeeksi loppuiäkseni. Koulussa luettiin runoja - opettajan suosikki oli e. e. cummings - ja Shakespearea, jota ymmärsin sieltä täältä. Amerikan-vuoden päätyttyä bussimatkalla New Yorkiin ostin Chicagosta Robert Frostin runot, joita luin innostuneena paluumatkalla laivassa. Englanninkielinen maailma oli avautunut.

Kouluajan romanssi alkoi teinijuhlissa ja Topeliuksen "Hyrrän" harjoituksissa ja muuttui pian 60-luvun opiskelija-avioliitoksi. Opiskelin kirjallisuutta ja sosiologiaa ja ehdotin graduni aiheeksi C. S. Lewisin Narnia-kirjoja, joista muutama oli jo suomennettukin. Professori Irma Rantavaara nyrpisti isoa nenäänsä ja sanoi: " Eihän nyt lastenkirjat ole sopiva aihe yliopistolliseen tutkimukseen. Ottakaa C. S. Lewis kirjallisuuskriitikkona". Suutuin ja aloin opiskella englantia.

70-luvun radio ja televisio olivat niin "punaisia", ettemme hankkineet kumpaakaan. Äänilevyjä ja kirjoja eri kielillä lainasimme ostoskärryittäin. Vuosikaudet meillä oli tapana lukea ääneen kaikenlaisia kirjoja: eri maitten satuja, muumikirjoja, Tolkienia, Seitsemää veljestä. Lapsistamme, isänsä kaimasta Matista sekä Mimistä ja Markosta kehittyi himolukijoita. Maailman avartamiseksi lapset pantiin ranskalaiseen kouluun, ja Matti väitti kouluaineessaan, että meillä oli kirjoja jääkaapissakin.

Graduni Narnia-kirjoista valmistui ja tunsin halua aloittaa vihdoin itsekin kirjoittamisen. Mutta 1970-luvun suomettunut Suomi oli tullut henkisesti hyvin ahtaaksi. Kirjoitin kuitenkin yhden lehtijutun Suomen Kuvalehteen. Muutimme Kanadaan ja aloin pitää perhepalstaa siirtolaislehdessä ja lähettää lehtijuttuja Suomeen. Kesälomilla teimme koko perhe yhdessä telttaretkiä eri puolille Pohjois-Amerikkaa. Näimme Mark Twainin kotiseudut Hannibalissa ja L. M. Montgomeryn pappilan Toronton lähellä. "Omalle kirjailijalleni preerialla", kirjoitti yhä optimistinen mieheni suomenkieliseen Pieni talo preerialla –kirjaan, jonka hän osti minulle Laura Ingalls Wilderin talosta – joka oli kylläkin Ozark-vuoristossa.

Eräänä päivänä Torontossa kun hakkasin keittiön pöydän ääressä punaista kirjoituskonettani, näin mielessäni kolmiulotteisena, kuin monivärisenä hologrammina, vaalean tytön, joka pyyhki pölyjä viktoriaanisessa kartanossa. Annoin tytölle nimen Aurora ja aloin kirjoittaa. Muutimme Suomeen ja, edelleen työn ohella, jatkoin kirjaani uudesta suomalaisesta Aurorasta, sortovuosien tytöstä, joka joutuu pakenemaan Kanadaan. Ensimmäisen Aurora-kirjan ilmestyessä vihdoin vuonna 1991, maailma oli yhtäkkiä muuttunut. Koti-Suomikin on sen jälkeen alkanut hitaasti avartua, ikkunoita ja ovia avataan.

© Pirkko Anna Amnell

Julkaistu Pirkko Pekkarisen nimellä teoksessa: Luovaa iloa: nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. Toim. Ismo Loivamaa. – Helsinki: Suomen Nuorisokirjailijat ry, 1996, s. 60-62.

henkilökohtaista, kirjailijat, kirjallisuus, Kun koti kävi ahtaaksi, lapsuus, politiikka, suomettuminen

Lisäys:

Tämä kirjoitus oli oikeastaan laajennus kirjoituksesta, jonka tein Kirjakauppalehteen syksyllä 1991, jossa silloisen perinteen mukaan oli esittely syksyn esikoiskirjailijoista.

Lucy Maud Montgomery

2007-01-10T23:19:00.006+02:00

Kuva: Anna Amnell
Lucy Maud Montgomery, oman aikansa supernainen
Lucy Maud Montgomery aikuisena

Tässä pappilassa Ontariossa Toronton lähellä asui Lucy Maud Montgomery mentyään naimisiin pastori Ewan Macdonaldin kanssa. Hän oli silloin jo maailmankuulu kirjailija ensimmäisten Anna-kirjojensa ansiosta. Montgomery kirjoitti puolet kirjoistaan eli yksitoista kirjaa Ontariossa Toronton lähellä. Hän asui viimeiset vuotensa Torontossa.

"En voisi elää ilman mielikuvitusmaailmaani", kirjoitti Lucy Maud Montgomery päiväkirjaansa. Hänen pitkään sinetöityinä pidettyjä päiväkirjojaan alettiin julkaista Kanadassa 1980-luvun lopulla, ja ne herättivät kovasti keskustelua varsinkin, kun toinen osa ilmestyi (1987). "The Selected Journals of L.M. Montgomery Vol.I: 1889-1910"(ed. by Rubio & Waterston ilmestyi jo vuonna 1985.

Montgomery tunsi elävänsä täysin vain kirjoittaessaan. Hänen tyttökirjansa ovat ilahduttaneet suomalaisia lukijoitakin jo vuosikymmenien ajan. Ne säteilevät onnea ja elämäniloa.

Päiväkirjat paljastavat kuitenkin miltei kahtia jakautuneen persoonallisuuden. Niissä tulevat julkisuuteen iloisena ja sanavalmiina tunnetun naisen jatkuvat masennuskaudet ja vaikea yksityiselämä sekä lapsuudessa että avioliiton aikana.

Lucy Maud Montgomery (1874-1942) palasi kirjoissaan yhä uudestaan lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaan luonnonkauniille Prinssi Edwardin saarelle Atlantin rannalle, vaikka hän asui puolet elämästään Ontariossa ja kirjoitti siellä suurimman osan kirjoistaan.

Kotisaari punaisine hiekkadyyneineen, kukkaniittyineen ja vehreine metsineen, meren sini ja aaltojen kohina olivat hänelle koko elämän ajan inspiraation lähteenä.

Maud Montgomeryn varhaisin muisto oli nuori tyttömäisen kaunis äiti lepäämässä kuolleena arkussa. Kuten Pieni Runotyttö hän kirjoitti kirjeen kuolleelle äidilleen. Isä jätti Maudin äidin vanhempien hoitoon ja muutti itse Länsi-Kanadaan, jossa hän avioitui uudelleen ja kuoli nuorena. Maud oli käytännössä orpo.

Montgomeryn lapsuudelle oli ominaista loputon rakkaudennälkä ja tunne yksinäisyydestä ja erilaisuudesta. Isovanhemmat pitivät aineellisesti hyvää huolta Maudista, mutta eivät ymmärtäneet yliherkän ja ainutlaatuisen lahjakkaan tytön emotionaalisia tarpeita.

Isoisä oli ankara ja dominoiva, isoäiti kylmä ja estynyt. He uskoivat, että hellyyden osoittaminen pilaa lapsen. Isovanhempien kodissa ja koko kylässä vallitsi ankara kalvinistinen uskonnollisuus, jossa sekä Jumalan että ihmisten rakkaus tuli ansaita moitteettomalla käytöksellä.

Pieni Runotyttö

"Minulla ei ollut muuta seuraa kuin kirjat ja yksinäiset vaellukset metsässä ja niityillä. Kasvoin pakostakin sisäänpäinkääntyneeksi ja loin itselleni mielikuvitusmaailman, joka oli erilainen kuin todellisuus, jossa elin", Montgomery kirjoitti lapsuudestaan.

Hän kulki lapsena meren rannalla ja metsässä ja lausui ääneen ihailemiensa runoilijoitten Byronin ja Longfellow'n säkeitä. Hän alkoi kirjoittaa jo lapsena runoja isoisän hoitaman postitoimiston vanhojen kuittien taakse.

Hän liimasi päiväkirjansa ensimmäiselle sivulle runonsäkeen, jossa kirjailijan elämää verrattiin jyrkkään ja kiviseen alppipolkuun. Mutta huipulle päästyään hän voi kirjoittaa "naisen vaatimattoman nimen maineen kirjoihin".

Nuorella Maudilla oli erinomainen muisti, loistava mielikuvitus ja rautainen tahto. Hän opiskeli opettajaksi ja alkoi lähettää runoja ja kertomuksia kanadalaisiin ja yhdysvaltalaisiin lehtiin alkaen ansaita yhä paremmin.

Velvollisuudentuntoa
ja haaveita kirjallisesta urasta

Itsenäisen virkanaisen ura loppui lyhyeen, sillä isoisä kuoli ja Maud tuli takaisin kotiin hoitamaan isoäitiä, postitoimistoa ja taloutta.

"Sisäisesti kyyneliin saakka kyllästyneenä" hän teki kaiken, mitä uskoi ympäristönsä häneltä odottavan. Hän soitti urkuja kirkossa, huolehti siellä kukista ja opetti pyhäkoulussa. Oli alkanut elinikäinen kamppailu velvollisuuden ja henkilökohtaisten toiveitten välillä.

Haave kirjailijan urasta ei kuitenkaan sammunut. Maud oli välillä vuoden toimittajana Halifaxissa. Taloustöitä tehdessään hän merkitsi esiliinan taskussa olevaan muistikirjaan juonenaiheita, nasevia sanontoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Iltaisin hän kiipesi ullakkokamariinsa ja kirjoitti.

Eräänä päivänä Maud luki muistikirjastaan merkinnän "vanha pariskunta haluaa orpokodista pojan, mutta saa vahingossa tytön". Hän alkoi kirjoittaa jatkokertomusta lastenlehteen. Aihe oli niin kiehtova, että siitä syntyikin kirja. Mutta kustantaja toisensa jälkeen palautti käsikirjoituksen, ja se lojui välillä unohdettuna kenkälaatikossa.

Maailmanmaine

Vuonna 1908 ilmestyi Maudin esikoiskirja, kertomus punatukkaisesta orvosta Annasta. 32-vuotias Montgomery huomasi hämmästyksekseen tulleensa kuuluisaksi kirjailijaksi, jolle tulvi onnittelukirjeitä eri puolilta maailmaa.

Huomattavin tuli 73-vuotiaalta Mark Twainilta, joka ylisti Annaa maailmankirjallisuuden viehättävimmäksi lapsihahmoksi Lewis Carrollin Liisan ilmestymisen jälkeen.

Ikionnellisena siitä, että kirja yleensäkin julkaistiin Montgomery oli myynyt kaikki oikeudet kirjaan. Kirja ja siitä tehty Hollywood-elokuva eivät tehneet häntä rikkaaksi. Hän kävi vuosikausia oikeudenkäyntejä kustantajaa vastaan.

Maine ei muuttanut myöskään hänen arkeaan. Kuten ennenkin hän kävi pari kertaa vuodessa läheisessä pikkukaupungissa. Hän teki yhden matkan kustantajansa luo Bostoniin. Sikäläinen kulttuurielämä olisi vetänyt puoleensa.

Masennuksen aika

Ahdistus alkoi vaivata häntä. Hän ei uskaltanut mennä lääkärille juorujen pelosta vaan käveli edestakaisin huoneessaan öisin ja purki masennuksen päiväkirjoihin. Hän pelkäsi varsinkin seksuaalisia tunteitaan. Takana oli purettu kihlaus komean serkun kanssa ja kiihkeä rakastuminen kouluja käymättömään maanviljelijäperheen poikaan opettajana ollessa.

Kylän ainoa oppinut mies oli pappi. Maud kihlautui hänen kanssaan monen vuoden salaisen seurustelun jälkeen. Kihlapari päätti pitää kihlauksenkin salassa ja odottaa kunnes isoäiti kuolisi ja Maud vapautuisi velvollisuudestaan.

Viiden vuoden kihlauksen jälkeen Maud avioitui 41-vuotiaan Ewan Macdonaldin kanssa. Maud uskoi, että alkaisi kahden sivistyneen ihmisen järkevä ja tasainen liitto. Pariskunta teki häämatkan Eurooppaan.

Maalaispappilan
superrouvan salaisuus

Maud oli julkaissut ennen avioitumistaan jo useita kirjoja. Pastori Macdonald vei tämän kuuluisan vaimonsa pieneen maalaiskylään lähelle uneliasta ja yhä viktoriaanista Torontoa, joka oli samankokoinen kuin sen ajan Helsinki.

Lempeä hymy huulillaan Mrs. Ewan Macdonald osallistui kirkollisen elämän ja kyläyhteisön kuvioihin: tikkaustalkoisiin, häihin, hautajaisiin ja myyjäisiin. Hän tuli kuuluisaksi lukuisista kotikäynneistään, ohjasi näytelmäkerhoa ja opetti pyhäkoulussa eli oli täydellinen pohjoisamerikkalainen 1900-luvun alun papinrouva.

Koti oli erinomaisessa järjestyksessä ja ruokalistat valmiina palvelijalle kahdeksi viikoksi eteenpäin. Pappilan rouva leipoi hurmaavia kakkuja, ja hänen pitsimallinsa saivat palkintoja valtakunnallisilla messuilla.

Samalla aikaa menestyskirjailija Montgomery sai ihailijapostia eri puolilta maailma korikaupalla. Sitä tuli Afrikasta ja Intiasta asti jopa merimiehiltä, lähetyssaarnaajilta ja siirtomaasotilailta. Hän matkusti Yhdysvaltoihin kirjakiertueille. Hän oli loistava puhuja, viehättävä ja vilkas seuraihminen. Hänen ulkomuotonsa oli aina viimeistellyn tyylikäs ja vaikuttava. Hän rakasti kauniita vaatteita. Näytti siltä, että Mrs. Ewan Macdonald, ystäville pelkkä Maud, oli oman aikansa supernainen.

Perhesalaisuus

Kukaan ei ehtinyt huomata, että jokin oli vialla pappilassa. Kihlausaikanaan Ewan Macdonald oli jatkanut opintojaan Skotlannissa ja kuullut siellä tulisen saarnan predestinaatio-opista. Hän uskoi olevansa kadotukseen määrätty ja kärsi loppuelämänsä unettomuudesta ja masennustiloista.

Maudille aviomiehen sairaus oli täydellinen yllätys. Myöhemmin hän sai kuulla miehensä lääkäriveljeltä, että tälläö oli ollut jonkinlaisia mielenterveydellisiä ongelmia jo opiskeluaikana. Maud salasi miehensä sairauden kaikilta. Sehän oli pakko tehdä, sillä muutoin mies olisi menettänyt virkansa. Perheen kaksi poikaa kävivät pienestä pitäen sisäoppilaitoksessa koulua.

Kirjeenvaihtotoverit
sydänystävinä

Kuten lapsenakin Maud pakeni arjen karuutta luontoon ja kirjoihin. Hän rakasti kissoja ja piirsi nimikirjoituksensa perään usein lystikkään mustan kissan. Hänen miltei kahtiajakautunut persoonallisuutensa tulee esille päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta, jota hän kävi kahden miehen kanssa lähes 40 vuoden ajan. Kanadan preerialla asuva opettaja ja skotlantilainen lehtimies olivat hänen platonisia ystäviään, joiden kanssa hän saattoi keskustella mistä hyvänsä.

Nämä miehet lähettivät lahjoja Maudille ja hänen perheelleen. Postissa tuli kukkasipuleita, kirjoja, lehtileikkeitä, prässättyjä kasveja ja fossiileja. Kymmenien sivujen pituisissa kirjeissä keskusteltiin puutarhanhoidosta, tähtitieteestä, filosofiasta, uskonnosta ja tietenkin kirjallisuudesta. Maud tapasi kumpaakin vain kerran tai pari.

Maud Macdonald kärsi sen ajan kirkollisen elämän ahtaudesta ja tunsi elämänsä karuksi ja epätäydelliseksi. Vaikka hän sai paljon tunnustusta, hän ei saavuttanut tavoitettaan kirjailijana. Hän oli katkera siitä, että alistui kirjoittamaan yhä uusia kirjoja Annasta ja Runotytöstä. Hän kadehti toisen Torontossa asuvan kirjailijan, nimittäin Jalna-kirjojen kirjoittajan Mazo de la Rochen rikkautta ja vapaata elämää.

Viimeiset vuodet Torontossa

Aviomiehen jouduttua sairaalaan Maud koki itsekin hermoromahduksen. Vuosikymmenien julkisivu murtui. Vasta silloin hän uskoutui lähimmille ystävilleen.

"Toivon, että muistatte minut sellaisena kuin olin ennen ", hän kirjoitti. Viestinä lukijoilleen hän oli sanonut jo aikaisemmin :"Ne jotka lukevat minun kirjani, tuntevat minut sellaisena kuin minä todella olin."

Pirkko Anna Amnell

Tämä artikkeli on julkaistu vuonna 1989 nimellä Pirkko Pekkarinen.

Montgomery ei pitänyt Lucy –nimestä. Ontariossa hänestä on käytetty aina etunimeä Maud, jota minäkin käytän hänestä.

Seuraavat linkit antavat lisätietoa kirjailijasta ja hänen elinympäristöstään

Lucy Maud Montgomery Society in Ontario (linkki uusittu 2011)

Lue myös kirjoitukseni Montgomeryn lapsuudesta. Lucy Maud Montgomeryn lapsuus.

LM Montgomery, Lucy Maud Montgomery aikuisena, Montgomeryn pappila

Sisar, veli, sydänystävä

2007-01-10T23:16:00.002+02:00

Sisar, veli, sydänystävä on parhaimmillaan ihminen,
joka tuntee meidät kokonaan, myös julkisen minämme
takana olevan ydinminän, meidän hyvät ja huonot puolemme
ja sittenkin pitää meistä, jopa rakastaa meitä.

Tutkimukset identtisistä kaksosista ovat tuoneet ilmi,
että perinnöllisyydellä on meihin paljon suurempi vaikutus,
kuin mitä olemme tähän mennessä tienneet. Sisarilla
ja veljillä on 40-60 prosenttia yhteisiä geenejä, ja
he ovat perinnöllisesti enemmän toistensa kuin vanhempiensa
kaltaisia.

Meillä kaikilla on läheisiä ystäviä, jotka ovat meille kuin
veljiä ja sisaria. Lapsuudenleikit, kouluvuosien salaisuudet,
aikuisina koettu ammatillinen, älyllinen tai maailmankatsomuksellinen
yhteenkuuluvuus on liittänyt meidät yhteen lujin siten.

Kaikki alkaa lastenhuoneessa ja yhteisissä leikeissä

Se, mitä tapahtuu lastenhuoneessa, on tärkeää vielä
kymmeniä vuosia myöhemmin. Siellä on perusvertailuryhmämme, johon
mittaamme koko elämän ajan itseämme ja ajatuksiamme.

Sisarusten välille syntyy läheinen suhde parhaiten lapsuuden
yhteisissä leikeissä sekä koulu- ja opiskeluvuosina,
jolloin he tuntevat yleensä enemmän mielenkiintoa ja läheisyyttä
toisiinsa kuin isäänsä ja äitiinsä.

Teini-ikäinen Mozart kirjoitti sisarelleen helliä ja hassunkurisia
kirjeitä ja uskoi tälle salaisuuksiaan. Ranskalainen kirjailija
Stendahl kirjoitti aikuisena sisarelleen:
"Kaikki mitä sanot, on täydellisessä sopusoinnussa
sen kanssa, mitä tunnen. Olet täysin toinen minäni".

Vanhemmat voivat auttaa lapsiaan tulemaan hyviksi ystäviksi
kohtelemalla heitä tasaveroisesti ja toisaalta kylvää
heihin eripuraisuuden siemenen vertaamalla heitä ja pitämällä
suosikkeja.

Varsinkin sisaret voivat olla hyvin läheisiä toisilleen. Sisar
on kuin peili, johon tyttö katsoo ja vertaa itseään: olenko
samanlainen vai erilainen? Jotkut sisaret tuntevat olevansa
kuin kaksoset, ja sitä korostavat monesti lapsuudessa. sa-
manlaiset vaatteet, lelut ja kampaukset.

Monilla heistä tämä erityinen läheyys säilyy myös aikuisiässä,
ja he juttelevat tuntikausia toistensa kanssa, lähettävät tekstiviestejä
tai soittavat kalliita kaukopuheluita toiselle paikkakunnalle
tai jopa toiseen maahan.

Tavattuaan toisensa vuosienkin eron jälkeen monet sisaret
hämmästyvät sitä, miten samanlaisia he ovat, varsinkin
ääni. Vaikka heillä on sama ääni, kuinka erilaisia ovatkaan
sanat, amerikkalainen antropologi Margaret Mead muistutti.
Heillä on kummallakin oma persoonallisuutensa.

Klikit ja roolit

Suurissa perheissä lasten kesken muodostuu usein klikkejä
milloin mistäkin syystä, ja he antavat toisilleen rooleja
monesti syntymäjärjestyksen perusteella.
Pienissä perheissä vanhemmat antavat usein
lapsilleen rooleja: yksi on perheenurheilija, toinen taiteilija,
kolmas tietokonehirmu. Näin kasvatus tekee sisarukset
enemmänkin erilaisiksi kuin samanlaisiksi.

On sanottu, että nämä roolit voivat kannustaa ja tuoda
järjestystä murrosiän kaaokseen. Ihanne-esimerkkinä on
pidetty kirjaa "Pikku naiset", jossa kaikilla neljällä sisarella
on oma erillinen pätemisen alueensa: Meg on äidillinen
opettajatyyppi, Jo kapinallinen kirjallisesti lahjakas lukutoukka,
Beth kiltti ja musikaalinen ja nuorikki Amy hiukan
lellitty, kaunis ja taiteellisesti lahjakas.

Välttääkseen kilpailua sisaret ja veljet valitsevat
todellisuudessakin usein kukin oman erikoisalansa.
Kotona annetut roolit voivat myös kahlita ja estää kehityksen.
Sisarten ja veljien väliset roolit voivat myös vaihtua
vuosien varrella monta kertaa. Muutoksia tuovat sairaudet,
avioliitot, avioerot, vanhempien kuolema ja oma vanheneminen.

Sisaret ja veljet tuntevat aniharvoin toisensa
vastenmielisiksi, mutta he saattavat karttaa toisiaan,
koske he eivät ole pystyneet selvittämään lapsuudessa
alkaneita erimielisyyksiä.

Veljesten välinen kilpailu

Varsinkin veljillä voi olla jatkuva kilpailutilanne.
Kilpailu voi jatkua viimeiseen saakka:
Kuka sisaruksista on suvun johtaja vanhempien kuoltua?
Ja viimeinen kilpailu on kuka elää kauimmin.

Yleensä kypsänä aikuisena vertailu vähenee
ja kukin elää tyytyväisenä omaa elämäänsä. Varsinkin
veljesten välillä kilpailu loppuu, ja suhde muuttuu läheisemmäksi.

Yhdessä vahvempia kuin eripuraisina

Sisaruksista tehdyt tutkimukset kertovat,
että mitä vanhemmiksi he tulevat, sitä
enemmän he yleensä arvostavat toisiaan.
Vanhempien kuolema ja yhä pienenevä
sukulaisten piiri lähentää.

Margaret Mead oli sitä mieltä, että leskeksi jääneitten tai
eronneitten sisarten on helppo asua yhdessä vanhoina, sillä
heillä on äidin perintönä samanlainen tapa hoitaa taloutta.
Yhdessä iäkkäät sisarukset pitävät isän ja äidin muiston
elävänä mielessään puhumalla heistä usein ja pohtimalla
mitä nämä tekisivät jossain erityisessä tilanteessa.
Viimeistään vanhoina sisaret ja veljet tajuavat, että yhdessä he
ovat vahvempia kuin eripuraisina.

Yhteiset muistot vuosikymmenien
ajoilta liittävät meidät myös läheisiin ystäviin..
Muinaisina aikoina miehet tulivat veriveljiksi viiltämällä haavan
itseensä ja sekoittamalla vertansa
ystävän vereen. Silloin sana sisar tarkoitti saman klaanin
naisjäsentä.

© Pirkko Anna Amnell
Kirjoitus perustuu kirjoittajan aikaisempaan, julkaistuun artikkeliin "Siskoni, veljeni mun"

Pesukarhu päärynäpuussa

2007-01-10T23:12:00.004+02:00

Pesukarhu päärynäpuussa ja muita luontoelämyksiä miljoonakaupungissa.

Luonnon voi kohdata myös suurkaupungissa. Jopa monet villieläimet ovat sopeutuneet elämään Pohjois-Amerikan miljoonakaupungeissa. Kolmen miljoonan asukkaan Suur-Toronton luonto on poikkeuksellisen rikasta alueen erikoislaatuisen maantieteellisen piirteen, rotkojen, vuoksi.

"Rakuunat repivät pilalle tämän päärynäpuun", huokasi vanha kanadansuomalainen vuokraemäntämme näyttäessään meille tulevan talomme pihaa. Hän ei tarkoittanut riehakkaita ratsujoukkoja, jotka tulivat meille mieleen, vaan pesukarhuja. Niiden englanninkielinen nimi 'raccoon' oli vääntynyt 'rakuunaksi' siirtolaisten suomenkielessä.

"Ajatella, että tuo vanhus muistaa vielä ajat, jolloin pesukarhuja liikkui tällä alueella", tuumimme ja katselimme samalla pilvenpiirtäjiä, jotka häämöttivät vähän kauempana. Lähellä olivat parikymmenkaistaiset pikatiet ja maanalainen, mutta muuten kaupunginosa oli tyypillisesti torontolainen: paljon isoja puita katujen varsilla ja omakotien pihat kuin maaseudulla.

Rakuunat tulevat

Eräänä iltana istuimme keittiön pöydän ääressä ja katselimme runneltua päärynäpuuta, joka oli täynnä hedelmiä. Äkkiä näimme, kuinka jokin pieni olento kiipesi vikkelästi päärynäpuuhun. Tuijotimme sen mustanaamioisia kasvoja ja huudahdimme :"Pesukarhu!"

Hiivimme pihaan ja näimme herttaisen näyn. Puun alla oli muutama pesukarhunpoikanen ja puussa itse rouva Rakuuna heittelemässä lapsilleen päärynöitä. Kun emo näki meidät, se tuli nopeasti alas ja vei poikasensa piiloon tuuheiden raparperinlehtien alle. Kun menimme takaisin sisälle, pesukarhut palasivat jatkamaan ateriaansa.

Vietimme sen jälkeen rauhallista rinnakkaiseloa. Illalla, kun haimme pyykkiä narulta, vilahti pesukarhu ohi noin metrin päästä. Kerran joku meistä löysi pesukarhun autotallista ja haki toiset katsomaan sitä vähän tarkemmin. Kun kissamme tuijottivat illalla kuin jähmettyneinä kadulle tai pihalle, tiesimme että pesukarhut olivat liikkeellä.

Pieni suurkaupunkiterroristi

Meille pesukarhut olivat miltei sadunomaisia olentoja. Olimme nähneet niitä aikaisemmin vain luontoelokuvissa ja eläintarhoissa. Eräs kuvakirjamme kertoi pikku intiaanista ja hänen pesukarhustaan. Tiesimme, että jotkut olivat oikeastikin pitäneet pesukarhua lemmikkieläimenä. Mutta se oli ollut meille ennen kaikkea Pohjois-Amerikan kesyttömien erämaiden ja villin luonnon vertauskuva.

Monien naapureittemme mielestä pesukarhut olivat kaikkea muuta kuin rakastettavia. Ne repivät jätepussit hajalle, kaivoivat kuoppia vastalaitettuun nurmikkoon ja riipivät maissintähkät pihapuutarhoista. Ne rohmusivat huolella kasvatettuja viinirypäleitä ja tunkeutuivat ullakoille metelöimään. Pienillä näppärillä käpälillään ne saivat auki lukot ja salvat. Niitä oli metron käytävissä ja pilvenpiirtäjien tuuletuskanavissa. Niistä näytti tulleen pieniä suurkaupunkiterroristeja.

Eläinten ystävätkin myönsivät, että ne saattoivat levittää vesikauhua, jonka vuoksi kissat ja koirat oli rokotettava ja oli vältettävä lähempää tuttavuutta villieläimiin.

Lisää luontoelämyksiä pihalla

Pesukarhu pääsi jopa etusivun jutuksi kiivetessään pilvenpiirtäjän seinämää, josta palokunta pelasti sen. Mutta suurin osa luontoa eli hiljaiselämää ilman sensaatioita.

Nautimme siitä, että pihalle nousi keväällä kieloja ja tulppaaneja. Sireenit, pionit ja Suomesta vuosia sitten tuotu ruusupensas kukoistivat. Kaunein oli kuitenkin mahtavan suuri magnoliapuu, johon ilmestyivät keväällä vaaleanpunaiset teevadin kokoiset kukat ennen lehtien puhkeamista. Linnut sirkuttivat magnolian kukkameressä ja saivat pihan tuntumaan satumaiselta.

Koko vuoden viihtyivät pihoilla kirkkaanpunainen kardinaali ja usein myös kevään airuena pidetty ruosteenpunarintainen muuttorastas. Joskus lennähti pihalle hehkuvan värikkäitä kolibreja ja kirkkaankeltaisia villikanarialintuja. Tutuiksi tulivat sekä yksiväriset että punasiipiset mustarastaat ja meluisat sininärhit, joiden mukaan kaupungin baseball-joukkue on saanut nimensä Blue Jays.

Kun magnolian terälehdet putosivat, tulivat tilalle paksut vihreät lehdet ja isot käpymäiset hedelmät, jotka toivat puuhun paljon oravia. Ne olivat suurempia kuin suomalaiset sukulaisensa. Toiset olivat harmaaturkkisia, toiset kiiltävän mustia. Kummatkin olivat lajiltaan "harmaaoravia", mutta näitä mustia oravia oli enää vain Kaakkois-Kanadassa. Orava on kaupungin vanhin asukas ja muistuttaa menneistä ajoista, jolloin seutu oli vielä villiä ja koskematonta.

Luonto pelasti itsensä

Kun ensimmäiset valkoiset uudisasukkaat tulivat 1700-luvulla intiaanien vanhan kauppa- ja kokoontumispaikan, "toronton", alueelle, oli sen kasvillisuus viidakkomaisen rehevää, miltei läpipääsemätöntä. Kosteus, pitkä ja lämmin kesä ja muinaisina aikoina trooppisen meren pohjasta syntynyt hedelmällinen maaperä olivat kasvattaneet jättiläismäisiä puita ja rikkaan kasvimaailman, jossa eläimet viihtyivät. Intiaanit meloivat kanootteineen kirkasvetisissä joissa, jotka olivat täynnä kaloja.

1800-luvulla alkoi teollistuminen. Ikivanhoja puita kaadettiin säälittä pelkiksi nuotiotarpeiksi ja teollisuusjätteet heitettiin jokiin, joista suurin osa muuttui sameiksi ja surkastuneiksi.

Mutta luonto pelasti itsensä Torontossa. Alueella oli lukuisia rotkoja ja laaksoja, joista monet olivat liian syviä täytettäviksi. Niiden reunat olivat jyrkkiä ja maa rakentamiseen kelpaamatonta. Lisäksi 1950-luvulla hirmumyrsky Hazel teki pahaa jälkeä juuri laaksoissa. Ne lahjoitettiinkin puistoalueiksi pian sen jälkeen.

Kävelyllä

Laaksojen reunoilla on suuria tammia, sokerivaahteroita, jalavia ja jättiläismäisiä pajuja. Lempipolkumme laskeutuu lähirotkomme jyrkkää rinnettä alas. Siellä on romanttisen näköisiä kaatuneita puunrunkoja, viidakkomaisia köynnöskasveja, kedon kukkia ja pienen pieni puro. Kuuluu lintujen laulua, ja ylhäältä tulvii rinteelle auringonvaloa puitten latvojen läpi.

Vilkkaat kirkassilmäiset maaoravat seuraavat meitä turvallisen matkan päästä. Ne voivat tulla syömään kädestä pähkinöitä, mutta vaaran uhatessa ne vilistävät uskomattoman nopeasti piiloon aluskasvullisuuden sekaan. Myöhään syksyllä maaoravat näyttävät sikotautia sairastavilta lapsilta kuljettaessaan siemeniä ja pähkinöitä poskipusseissaan sokkeloisten käytävien perällä oleviin pesäkoloihinsa.

Alhaalla laaksossa aurinko paistaa lämpimästi. Moniväriset perhoset, pörisevät hyönteiset ja lammikoissa kurnuttavat sammakot järjestävät vaihtelevaa ohjelmaa kävelyretken ajaksi. Jostain kuuluu autojen hurina pikatiellä, ja taivaalla liitää suuri matkustajakone. Jossain kaukana huutelee pöllö, ja varislauma lähtee lentoon haukan pelästyttämänä.

© Pirkko Anna Amnell (Julkaistu nimellä Pirkko Pekkarisen nimellä. - Koululainen 10/1986, s. 6-8.)

Tämä laakso on "päähenkilönä" kirjoissani "Aurora, vaahteralaakson tyttö" (1991, 2. painos 1992), "Aurora ja villikyyhkysten aika" ja "Aurora ja Molly". Aurora-kirjat, lapsille, luonto, luonto suurkaupungissa, Pesukarhu päärynäpuussa, siirtolaiset, Toronto

Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan

2007-01-10T23:10:00.012+02:00

Mark Twain syntymämökki Floridan kaupungissa, Missourin osavaltiossa
Klikkaa kuvia ja mene katsomaan poikani ja ehkä myös minun ottamia kuvia (Flickr, Missouri, neljä ensimmäistä riviä kuvia Hannibalista.)

Kun Mark Twain oli maailmanympärysmatkallaan, hän sanoi Intiassa puheessaan: "Kaikki mikä on tehnyt minusta sen, mitä olen, on pienessä kaupungissa Missourissa maailman toisella puolen."

Matkustimme tuohon pieneen Hannibalin kaupunkiin Mississipin rannalle, jotta voisimme nähdä paikat, joihin olimme tutustuneet lapsuudessamme lukiessamme Tom Sawyerin, Huckleberry Finnin ja heidän mustan ystävänsä Jimin unohtumattomista seikkailuista.

Syntymäpaikkakunta kylä nimeltä Florida

Mark Twainin eli oikealta nimeltään Samuel Clemensin elämä alkoi vielä pienemmällä paikkakunnalla, nimittäin Florida-nimisessä kylässä Hannibalin lähellä. "Clemensin perhe muutti Missouriin, koska sinne tarvittiin turistinähtävyys", Mark Twain vitsaili vanhana miehenä, jolloin hän oli maailmankuulu.

Floridan kylässä on Mark Twain-luonnonpuistossa leirintäalue, jonne Mark Twainin syntymäkoti on laitettu suojaan säänvaihteluilta. Suoja-aine on muuttanut laudoista rakennetun kaksihuoneisen mökin sinertäväksi. Sisustus on tyypillistä amerikan 1800-luvun maaseudulle.Isän ja äidin huoneessa on kehto, johon vastasyntynyt Samuel asetettiin.

Talossa asui yhdeksän henkeä, Clemensit ja teini-ikäinen orjatyttö Jenni. Isä vei perheen tähän pieneen kylään uskoen, että sen läpi virtaava joki tulisi tärkeäksi kulkuväyläksi, mutta joki oli liian matala ja muutto Floridan kylään eräs isä Clemensin epäkäytännöllisistä yrityksistä.

Tuomari Clemensin mainoskilpi Hannibalissa

Perhe muutti pian läheiseen Hannibaliin, jonne isä perusti kaupan ja hotellin ja jossa hän toimi rauhantuomarina. Sam vietti edelleen kesäisin pitkiä aikoja setänsä farmilla lähellä syntymäkotia. Luonto oli siellä rehevää, ja leirialueelle asettunut turisti voi nähdä samoja eläimiä, joita nuori Mark Twain tarkkaili: oravia, punasiipisiä rastaita ja pesukarhuja. Illalla voi kuulla sammakoiden äänekästä kurnutusta. Ehkäpä se innoitti kirjailijaan ensimmäiseen novelliinsa, tarinaan jättiläissammakosta.

Museossa on nähtävissä kirjailijan äidin punainen wieniläiskeinutuoli, jokilaivan ruori ja näytteitä kirjojen käännöksistä. Suomeksi käännetty Huckleberry Finnin seikkailut oli myös esillä. 1980-luvulla Twainia moitittiin joissakin piireissä rasistiksi, kun hän käytti mustia loukkaavaa sanaa "nigger", mutta sitten todettiin, että Twainin kirjassa käytetään ensi kerran amerikanenglantia sellaisena, kuin kansa sitä käytti.

Hannibalin luola

Jo sata vuotta sitten näytettiin Hannibalissa luolaa, johon Twain eksyi pienenä poikana luokkatoverinsa Laura hawkinsin kanssa. Tätä luolaa hän kuvasi Tom Sawyerin seikkailuissa. Samassa luolassa piileksi aikoinaan myös lainsuojaton Jesse James, joka raapusti sinne nimikirjoituksensa. Näin tekivät tuhannet myöhemmät kävijät, kunnes luolan töhertelystä tuli rangaistava teko.

Tom Sawyerin aita

Luolan kapeat käytävät ja katedraalimaiset holvit ovat koko paikkakunnan paras Twain-nähtävyys.Tullessaan luolan viileydestä kesän helteeseen, huomaa, että Hannibal on todellakin etelässä. Kaupungin keskusta on entistetty (ks kuvat rakennuksista). Mukulakivillä kävellessä voi kuvitella Tomin juoksevan siellä ystävineen kohti seikkailua.

Joki ja maailma opettajina

"Joki opetti minulle enemmän kuin mikään muu", kertoi Twain. Joki oli Missisippi. Hän makasi lapsena Mississipin töyräällä ihaillen jokilaivoja ja jopa karkasi kerran laivaan. Hän oli utelias poika, joka työnsi nenänsä joka paikkaan ja näki kammottaviakin asioita, kuten murhan, jota hän kuvaa Huckleberry Finnissä.

Kun Sam oli 12-vuotias, hänen isänsä kuoli. Sam joutui lopettamaan koulunsa ja meni oppipojaksi kirjapainoon.18-vuotiaana hän läksi maailmalle työskennellen kirjapainoissa, kaivoksessa ja toimittajana. 23-vuotiaana hänestä tuli jokilaivan kapteeni ja hän pääsi kulkemaan pitkin rakastamaansa Mississippiä. Laivaelämästä tuli kirjailijanimi Mark Twain (=merkki kaksi= turvallinen eli tarpeeksi syvä vesi).

Mark Twainia kiehtoi myös toinen reitti: rautatie joka yhdistä koko mantereen idästä länteen. Twain matkusti itärannikolle ja muutti kaupungista toiseen. Hän oli kirjeenvaihtajana Hawaijilla ja teki matkan Pyhään maahan ja Eurooppaan. Matkoistaan hän kirjoitti kirjoja ja piti esitelmiä.

Syvää onnea ja suuria tragedioita

Twain rakastui vaimoonsa Oliviaan Euroopassa nähdessään hänen miniatyyrikuvansa Olivian veljellä. Oliviasta tuli hänen vaimonsa, paras ystävänsä ja kriitikkonsa. Avioliitto oli erittäin onnellinen. Olivian suuri ja varakas suku ihaili Mark Twainia ja tuki hänta kaikin tavoin.

Asuminen Euroopassa oli halvempaa kuin Amerikassa ja epäkäytännöllisenä raha-asoiden hoitajana Twain asui perheineen usein Euroopassa. Suurimman osan elämästään hän asui kuitenkin itärannikolla Connecticutissa olevassa isossa viktoriaanisessa talossa. Siellä hän kirjoitti suurimman osan kirjoistaan.

Tunnemme Twainin humoristina, jonka kirjat ovat hauskoja. Todellisuudessa häntä kohtasi onnettomuus toisensa jälkeen, ja hän menetti lopulta elämänilonsa. Nuorempi veli kuoli jokilaivan pannun räjähtäessä, ainoa poika aivan pienenä, yksi tytär epilepsiakohtaukseen ja toinen aivokalvontulehdukseen.Kun vaimokin kuoli, Twain muuttui katkeraksi ja pessimistiseksi. Mark Twain oli syntynyt Haleyn komeetan vuonna 1835, ja hän kuoli komeetan tullessa jälleen esille vuoden 1910 huhtikuussa.

Julkaistu aikaisemmin. Vapaa Sana, torstaina marrakuun 6. - Thursday, November 6, 1986 - No. 45, 16, 24. Vapaa Sana on puolueeton ja riippumaton suomalainen lehti, joka ilmestyy Torontossa.

kirjailijat, kirjallisuus, Mark Twain

Salapoliisiromaani - järjestystä kaaokseen

2007-01-10T23:07:00.003+02:00

Omat dekkarisuosikkini ovat Agatha Christie ja P.D. James. Jos vertaisin heitä, sanoisin, että Christie on romantikko ja P.D. James realisti.

Christien kirjojen maailma on monessa suhteessa viktoriaaninen, ja tapahtumapaikkoina ovat eksoottiset kaukaiset paikat tai kuvakirjamaisen kaunis englantilainen maaseutu.

P.D. James kuvaa meidän aikamme Englantia, yhtä hyvin arvokkaita katedraaleja ja yläluokan hienostuneita asuntoja kuin surkeita slummeja. Rikosten motiivit tulevat usein muutoksista avioliitto-, adoptio- ja eläkelaissa, ja henkilöt ovat kaikista yhteiskuntaluokista.

Kirjailija kuvaa henkilöittensä lapsuuden traumoja ja ympäristön paineita, mutta mukana ei ole vain sääli, vaan myös oikeus. P.D. James pitää kirjallisena esikuvanaan klassista englantilaista salapoliisiromaania, varsinkin Dorothy L. Sayersiä, mutta yhdistää siihen yhteiskunnallisen realismin, joka hänen hienon tyylinsä ohella on saanut kriittiset kirjallisuudenarvostelijat pitämään hänen kirjojaan merkittävinä.

P.D. James on sitä mieltä, että klassinen englantilainen salapoliisiromaani on niin kuin anglikaaninen kirkko. " Sillä on vahvat perinteet, se on suvaitsevainen, kunnioittaa älyä ja on moraaliltaan ehdoton."

Mikä salapoliisiromaaneissa kiehtoo?

”Nykyajan ihminen istuu kotonaan levottomassa suurkaupungissa monen lukon takana, pelkää murtovarkaita ja terroristeja ja rentoutuu lukemalla pienestä kylästä, jonka rauha ja moraalinen järjestys järkkyvät murhan vuoksi, mutta palautuvat lopulta ennalleen.

Salapoliisiromaanien lukijat ovat älykkäitä ja vaativat kirjalta paljon. Heillä on usko hyvyyteen, järjestykseen ja onneen. He uskovat järjelliseen maailmankaikkeuteen, jossa asiat selviävät lopulta.” Näin ajattelee P. D. James, joka on itsekin salapoliisiromaanien kirjoittaja.

Kun Conan Doyle julkaisi yli sata vuotta sitten ensimmäisen kirjansa Sherlock Holmesista, joku kriitikko arveli, että salapoliisiromaani tulee olemaan vain ohimenevä oikku kirjallisuudenlajina. Mutta näin ei ole käynyt. Salapoliisiromaanit ovat säilyttäneet suosionsa ja tulleet suorastaan salonkikelpoisiksi. Parhaat kirjailijat innostuvat kirjoittamaan niitä Suomessakin.

P.D. Jamesin mielestä salapoliisiromaani on paitsi huvitusta ja pakoa omasta turvattomuudesta myös kokeilua syyllisyydestä sekä lukijalle että kirjoittajalle: tunnen syyllisyyttä, olen olemassa. Lukija on kuitenkin turvassa, sillä salapoliisin syyttävä sormi ei osoita koskaan häneen.

Salapoliisiromaani on P.D. Jamesin mielestä nykyajan moraliteetti. Salapoliisi astuu näyttämölle kuin kostonenkeli, paljastaa älyllään ja rohkeudellaan syyllisen ja palauttaa järjestyksen. Salapoliisiromaaneissa ei ole onnellinen loppu, mutta rikollinen paljastuu, joutuu kiinni ja kuolee.On ymmärrettävää, että salapoliisiromaanit eivät ole rikollisten lempiluettavaa, vaan ennemminkin niiden, jotka tuskin koskaan tulevat tekemisiin lain kouran kanssa.

Onko P. D. James oikeassa? Vai onko joitain muita syitä, joiden vuoksi dekkarit kiehtovat entistä enemmän ja klassiset englantilaiset salapoliisiromaanien kirjoittajat kuten Agatha Christie ja P. D. James säilyttävät suosionsa? ©
(Kirjoitus perustuu kirjoittajan omaan artikkeliin P. D. Jamesista.)

Amerikan Mata Hari Aline Griffith Romanones

2007-01-10T23:04:00.003+02:00

Aline Griffith, Aline Romanones: The Spy Wore red

Ne, jotka eivät tunne Aline Griffithiä, hädin tuskin uskovat hänen järisyttävää elämäntarinaansa todeksi. Ikävystyneestä mallitytöstä tuli toisen maailmansodan aikana salainen agentti Eurooppaan, josta hän löysi myös unelmiensa prinssin. Hänen ensimmäinen muistelmateoksensa "The Spy Wore Red" kertoo ajasta, jollon hän kulki revolveri ja syanidikapseli iltalaukussaan ja¨paljasti Hitlerin agentteja Espanjan seurapiirien keskeltä.

Oli vuosi 1943 ja 19-vuotias Aline Griffith oli ikävystynyt. Hänen molemmat veljensä olivat sodassa, toinen lentäjänä Euroopassa, toinen sukellusveneessä Tyynellä valtamerellä. Aline oli lähtenyt pienestä kotikaupungistansa New Yorkiin etsimään seikkailuja ja jännitystä elämäänsä ja päätynyt hienon muotihuoneen mannekiiniksi.

- Se oli tylsin vaihe elämässäni. Seisoin kuin aivoton huonekalu keskellä huonetta, ja ympärilläni oli ihmisiä, jotka pistelivät minua nuppineuloilla sovittaessaan päälleni muotiluomuksia.

Kun Aline valitti elämänsä yksitoikkoisuutta eräälle tuttavalleen, tämä lupasi suositella häntä hallituksen työhön, jotta hän pääsisi Eurooppaan. Aline pukeutui huolellisesti, oikaisi silkkisukkiensa saumat ja meni haastatteluun. Hänet hyväksyttiin heti vakoilijakouluun, "Farmille", jossa hänestä tehtiin naispuolinen James Bond: hän oppi sähköttämään, ampumaan, valehtelemaan, kehittämään alkujaankin erinomaista muistiaan ja tietämään miten tappaa ihminen paljain käsin.

Rakkaus vakoilijatoveriin

Kävi myös aivan kuten vakoilijaelokuvissa: agentti 527 alias Tiikeri rakastui häikäisevän komeaan eurooppalaiseen mieheen, josta hän ei tiennyt mitään, ei edes oikeaa etunimeä. Romanssi vakolijatoverin kanssa oli kielletty, siksi tunteet oli salattava. Pierre lähetettiin jonnekin Eurooppaan. Sitä ennen hän antoi Alinelle safiirisormuksen ja korvakorut. Aline ei tiennyt, näkisikö häntä enää koskaan.

Aline joutui erikoistehtävään Madridiin. Espanja oli toisen maailmansodan aikana kansainvälisen vakoilun keskus. Gestapon agentteja oli siellä runsaasti, sillä Hitler halusi Francon puolelleen. Alinen tehtävänä oli saada selville, ketkä espanjan seurapiirien keskushenkilöistä olivat Hitlerin vakoojia.

Kukapa olisi osannut epäillä, että 20-vuotias lapsenomaisen hento Aline oli salainen agentti. Hän oli espanjalaisemman näköinen kuin espanjalaiset, oli käynyt katolisen tyttöjen collegen ja puhui ranskaa ja espanjaa. Mukanaan pieni matkalaukku, jonka sisältö ei paljastanut häntä, Aline lensi sotilaskoneessa Eurooppaan. Samassa lentokoneessa matkusti myös William Casey, josta oli tuleva myöhemmin CIA:n johtaja.

Ruumis flyygelissä

Jo ensimmäisenä päivänä Euroopassa Aline näki muistutuksen ammattinsa vaarallisuudesta: frakkipukuisen miehen kuolleena tikari selässä ylellisen kasinon lattialla. Se oli erään vakoilijan loppu. Mutta myös Aline oli valmis uhraamaan henkensä taistelussa Hitleriä vastaan.

Aline Griffith oli nimellisesti amerikkalaisen öljyfirman palveluksessa. Hänellä oli hyvä palkka, jolla hän saattoi ostaa ylellisiä vaatteita ja vuokrata edustavan huoneiston. Vielä vuosi aikaisemmin hänellä ei ollut koskaan edes omaa huonetta.

Häntä kiehtoivat Espanjan loisto ja ihmisten hienostuneet eurooppalaiset tavat. Alkoi juhlien, seurapiirielämän, vakoilun ja romantiikan karuselli, joka oli muuttava täysin keskiluokan perheessä kasvaneen Alinen elämän. Aline valloitti pian itselleen ystäviä kauneudellaan ja moitteettomalla käytöksellään. Hän ystävystyi myös sen ajan kuuluisimpaan härkätaistelijaan Juan Belmontoon, jonka järjestämiä henkivartijoita hän pakeni usein luullen heitä saksalaisiksi agenteiksi.

Vauhti Alinen työssä kiihtyi. Revolveri ja syanidikapseli käsilaukussaan hän tutki seurapiirijuhlien aikana epäilyksenalaisten huoneita, valokuvasi vieraskirjoja ja juotti totuussseerumia saksalaismieliselle aatelismiehelle, joka yritti lähennellä häntä. Järkytyksekseen hän löysi vakoilijatoverinsa kanssa erään tuttavansa murhattuna ja kätkettynä flyygeliin. Oli natsien huumorintajua lähettää epätoivotut henkilöt flyygelin sisällä konttikuljetuksessa Etelä-Amerikkaan. Myös Aline joutui murhayrityksen kohteeksi, mutta ampui viime hetkessä ahdistajansa. Hän oli siis paljastunut.

Totuus Pierrestä

Jännitys lisääntyi, kun Aline sai vihjeen, että joku hänen työtovereistaan oli kaksoisagentti. Hän epäili esimiestäänkin ja raportoi suoraan Washingtoniin. Tunnelma kuumeni myös yksityiselämässä, sillä Alinen ihastuksen kohde Pierre saapui Madridiin.

Valmisteltiin liittoutuneitten maihinnousua Etelä-Ranskaan, ja Alinen mieluisana tehtävänä oli välittää siitä ohjeet Pierrelle, joka lähetettiin laskuvarjolla Marseilleen valmistelemaan suurta päivää. Maihinnousu oli suuri menestys, ja kaikki juhlivat paitsi Aline: maihinnousu ei tapahtunutkaan Marseilleen vaan Saint-Tropez'hen. Pierre oli kaksoisagentti, ja Alinea oli käytetty välittämään hänelle vääriä tietoja. Aline oli raivoissaan sekä Pierrelle, joka oli ollut petturi, että esimiehilleen, jotka eivät olleet luottaneet häneen. Alinea lohdutettiin sanomalla, että Pierre olisi tappanut hänet epäröimättä, jos hän olisi nähnyt Alinen tietävän, että hän oli myynyt sielunsa Hitlerille. Oliko Pierre surmannut hänen ystävänsä ja yrittänyt murhauttaa hänetkin?

Jenkkitytöstä espanjalaiseksi kreivittäreksi

Oli kuitenkin jotain, joka osoittautui aidoksi, Luis-nimisen espanjalaisen nuoren miehen rakkaus. Ensi tapaaminen ei ollut lupaava. Aline oli juuri saapunut Madridiin, ja hotellin aulassa häntä lähestyy komea vihreäsilmäinen vaaleatukkainen mies, joka kantaa hänen laukkunsa hissiin ja yläkerran huoneeseen. Aline tarjosi hänelle juomarahaa, mutta mies kieltäytyi. Aline ajatteli, että tämä oli saksalainen vakoilija.

Myöhemmin Aline tapasi Luisin ystäviensä luona, ja Luis kertoi lahjoneensa kantajan saadakseen olla hetken Alinen seurassa. Alinen ystävyys syveni myöhemmin rakkaudeksi, ja hän erosi 24-vuotiaana salaisen agentin työstään ja meni naimisiin Luisin kanssa, joka peri aikanaan Espanjan arvostetuimpiin ja vanhimpiin kuuluvan Romanones-suvun linnan ja tittelit.

- Kun menin naimisiin, päätin näyttää espanjalaisille, että amerikkalainen nainen voi tehdä kaiken minkä hekin eli pitää avioliiton koossa, saada lapsia, oppia kaiken sisustamisesta ja huonekaluista, panna päähänsä mantillan, puhua kuutta kieltä ja tanssia flamencoa. Hän on tehnyt kaiken tuon ja paljon muutakin: hän on ollut maailman parhaiten pukeutuneitten naisten listalla, Euroopan ja Aasian kuninkaallisten ystävä, kirjoittanut artikkeleita hienoihin lehtiin ja pitänyt vuosikausia luentoja ulkopolitiikasta.

Kreivi ja kreivitär Romanones asuvat osan vuodesta Madridissa, osan 1200-luvulla rakennetussa linnassaan ja osan New Yorkissa huoneistossa, jonka Aline on kalustanut pikku-Espanjaksi punakultaisine saleineen. Aline omisti ensimäisen kirjansa kolmelle Luisille, miehelleen, pojalleen ja pojanpojalleen. 40 avioliittovuoden jälkeen hän ylisti miehensä huumorintajua ja ymmärtäväisyyttä. Hän myöntää kirjansa lopussa, että monien espanjalaisten on varmaan vaikeaa uskoa, miten outoa polkua Aline on tullut arvokkaan Romanones-suvun jäseneksi.

Mikä on saanut Amerikan Mata Hariksi sanotun kreivittären kirjoittamaan nuoruudestaan? Yhdeksi syyksi hän sanoo, että hän tapasi Pierren 40 vuotta myöhemmin San Salvadoressa. Pierre oli yhä yhtä charmikas ja edelleen entisessä työssään, vakoojana. Niin oli myös Aline, sillä 1960-luvulla William Casey ilmoitti, että häntä tarvittaisiin jälleen. 64-vuotia Aline on yhä vakooja, vaikka hän ei olekaan enää salainen agentti. Aline kirjoittaa toista osaa romaanimuotoiseen kirjaansa, josta tulisi vauhdikas elokuva.

Tämä artikkeli ilmestyi vuonna 1989 : "Romanonesin kreivittären hurja nuoruus: Mallitytöstä tuli Amerikan Mata Hari."- Eeva 7/1989, 78-80

copyright: Pirkko Anna Amnell

Lisähuomautus: Aline Griffithin työ Madrissa pelasti tuhansien ihmisten hengen. Aviomiehensä kuoleman jälkeen (1987) Aline Romanones ryhtyi kirjoittamaan omaelämäkerrallisia romaaneja, joista on tehty Broadway-musikaali ja TV-minisarja. Hän palasi vanhaan työhönsä muutaman kerran, mm paljastamaan KGB:n agentin Natosta. Hän tunsi henkilökohtaisesti myös latinalaisamerikkalaisen terroristin Carlosin. Nyt jo yli 80-vuotias Aline Romanones kirjoittaa edelleen.

James Bond kävi sotaan aidsia vastaan

2007-01-10T23:01:00.003+02:00

Joskus vaikuttaa siltä, että Miss Moneypenny on James Bondin pysyvän kiintymyksen kohde.

Kolmosella näytetään juuri James Bond -elokuvaa "007 vaaran vyöhykkeellä", jossa on pääosassa Timothy Dalton. Kävin katsomassa tämän elokuvan 1980-luvun lopulla Torontossa tehdäkseni siitä lehtijutun. Ihastuin, kyllästyin ja hämmästyin. Ihastuin upeisiin maisemiin ja hienosti suunniteltuihin vaatteisiin ja huoneisiin. Kyllästyin jatkuvaan väkivaltaan. Hämmästyin sitä, että James Bondilla oli vain yksi tyttöystävä (Maryam D'Abo).

Aids oli luonut pitkän mustan varjonsa Hollywoodiin, sen kuuluisimmat uhrit olivat nimenomaan sieltä. Elokuvissa ja televisiossa alkoi näkyä vastuullisempaa suhtautumista seksuaalisuuten ja pyrkimystä yksiavioisuuteen päin. Tämän James Bond -elokuvan tekijätkin halusivat edustaa uutta seksuaalimoraalia.

"Oli tietoinen pyrkimys kuvata uusi James Bond sellaisena miehenä, joka ei hyppää sänkyyn jokaisen naisen kanssa, jonka hän tapaa, vaan joka kunnioittaa yksiavioisuutta", sanoi elokuvanäyttelijöiden ammattiliiton edustaja. "Ei enää kollikissamaista James Bondia", totesi toinen elokuvan käsikirjoituksen tekijöistä Ricgard Maibaum.

James Bond -elokuvia on nähnyt melkein kolmasosa maailman väestöstä. Ne ovat olleet jo yli neljännesvuosisadan kuin taikamatto varsinkin teini-ikäisille pojille. Ne ovat vieneet pois arjen tylsyydestä ja nuoruuden kasvukivuista hurjiin seikkailuihin ja eksoottisiin maisemiin. Suurten ikäluokkien miehet ovat kasvaneet niitten kanssa. James Bond muuttui pehmeämmäksi ja suhteessa naiseen vastuullisemmaksi. Oliko sillä mitään vaikutusta?

Oliko tällä elokuvalla ja muilla elokuvilla jotain vaikutusta seksuaalimoraalin? Kestikö James Bondin yksiavioisuus enemmän kuin yhden elokuvan verran? Ei tule mieleen, millainen Bond oli Pierce Brosnan.

Tämä kirjoitus perustuu lehtijuttuun, jonka tein tuoreeltaan tästä elokuvasta vuonna 1987 Kanadasta Suomeen.

Sokerivaahterametsässä tuoksuu savulle ja siirapille

2007-01-10T22:57:00.005+02:00

Kevättalvella, kun pakkasyötä seuraa lämmin päivä, lumi alkaa sulaa ja varikset käyvät levottomiksi, on aika mennä sokerivaahterametsään. Pohjois-Amerikan koillisosissa tehdään silloin siirappia ja sokeria vaahteran mahlasta. Ensimmäinen suomalainen, Pietari Kalm, maistoi vaahterasokeria jo yli 200 vuotta sitten.

Pietari Kalm, Linnen oppilas ja myöhemmin Turun yliopiston taloustieteen professori, teki omana aikanaan kuuluisan Amerikan tutkimusretken, jolloin hän ensimmäisenä tiedemiehenä näki Niagaran putoukset. Palattuaan hän kertoi Ruotsin akatemialle muun muassa saaneensa intiaaneilta lahjaksi suuria paloja vaahterasokeria.

Intiaanit keksivätkin kauan ennen eurooppalaisten tuloa, että vaahterasta vuotava "makea vesi" muuttui keitettäessä sokeriksi, joka elvytti ankaran talven kuluttamat voimat ja sai ruoat maistumaan paremmilta. Joka kevääksi palattiin tuttuun metsään, jossa perheen naispuolisella päällä oli omalta äidiltään perimä maja.

Vaahterasokerin tekeminen oli kuin iloinen kevätkaarnevaali. Kaikki olivat mukana, miehetkin, jotka eivät puuttuneet tavallisiin taloustöihin. Vaahteroihin tehtiin viiltoja tomahawkilla ja mahla juoksutettiin ruokoa tai lastua myöten puun juurella olevaan tuohiastiaan. Mahlaa juotiin sellaisenaankin, mutta suurin osa keitettiin siirapiksi ja sokeriksi puukaukalossa, johon nostettiin nuotiosta tulikuumia kiviä, tai saviruukuissa ja männyn pihkalla vahvistetuissa tuohiastioissa. Vaahterasokeri laitettiin kovettumaan tuohisiin, jotka antoivat sille erikoisen lisämaun. Käytettiin myös puisia muotteja, ja valmis sokeri oli silloin vaikkapa kukan tai karhunkäpälän muotoisissa paloissa.

Sokeria ilman orjien kyyneleitä

Quebeckiläiset naiset osasivat valmistaa vaahterasokeria yhtä hyvin kuin intiaanit jo 1700-luvulla, mutta muut innostuivat tähän uuden mantereen luonnonantimeen vasta, kun Amerikan vapaussota katkaisi meriliikenteen ja sokerivarastot tyhjenivät. Silloin sokerivaahterametsä oli uudisasukkaalle kuin aarre. Eurooppalaiset keksivät porata puuhun reiän, pistivät siihen puisen, myöhemmin metallisen juoksutusputken, jota myöten mahla valui suoraan puuhun ripustettuun astiaan. Mahla keitettiin metsässä avotulen yläpuolella isoissa padoissa ja valmis sokeri paineltiin tiiviisti tynnyreihin, joihin se kovettui ja siitä voitiin lohkaista palanen kuin sokeritopasta. Vaahterasokerimuotit kehittyivät yhä kauniimmiksi.

Erityisenä vaahterasokerin etuna pidettiin sitä, että se syntyi pohjoisissa metsissä vapaitten ihmisten tekemänä eikä etelän orjaplantaaseilla. Monet orjuuden vastustajat eivät halunneet edes maistaa "orjien kyynelten ja veren kostuttamaa" sokeria. Vaahterasokeri oli pitkään pääasiallinen makeuttaja halpuutensa vuoksi ja uskottiin, että Amerikka pystyisi tyydyttämän puolet maailman sokeritarpeesta vaahterasokerilla ja että sokerivaahteroita voitaisiin ruveta kasvattamaan myös Euroopassa. Kun Karibian maat alkoivat tuottaa halpaa ruokosokeria 1800-luvun puoliväissä, innostus laimeni ja vaahterasokerituotteista tuli erikoisherkkua, jollaisena niitä pidetään nytkin.

Pitkä lapsuus, tuottelias vanhuus

Maailmassa kasvaa yli 150 vaahteralajia, mutta vain muutamaa niistä on käytetty sokerin tekemiseen. Yleisin ja tuottoisin on Acer saccharum, sokerivaahtera, jota käytetään tässä yleisnimenä kaikista. Ihmistä kiehtoo vaahterasokerin valmistaminen, sillä siinä on paljon salaisuuksia, joita nykyajan tiedekään ei ole pystynyt ratkaisemaan. Kussakin sokerivaahterametsässä ja jopa puussa on oma erikoinen makunsa, jonka perusteella asiantuntija voi sanoa, mistä siirappi on kotoisin. Ravintosisältö riippuu kasvupaikasta, mutta myös keräys- ja valmistusmenetelmistä.

Sokerivaahterametsä on kuin suuri puutarha, joka kasvaa itsestään. Parhaimmillaan siinä on vaahteroita taimista satavuotiaisiin. Puut tarvitsevat runsaasti tilaa, jotta rungosta tulee vahva ja latvasta tuuhea. Nuori puu käyttää kaiken ravinnon itselleen ja sokerivaahteralla onkin pitkä lapsuus, jopa 40 vuotta. Seuraavat 40 vuotta ovat sitten tuottavimmat. Jotkut puut tuottavat vielä 200-vuotiainakin. Sellaisilla puuvanhuksilla saattaa olla pituutta 35 metriä ja paksuutta 125 senttimetriä, jolloin niihin voi laittaa neljäkin juoksutinputkea. Nuoreen, vähintään 25 senttimetrin läpimittaiseen puuhun saa laittaa vain yhden putken, liika mahlan juoksuttaminen vie puun vinoon.
Muinoin haaveili Vergilius, oman aikansa makeuttaajaan, hunajaan kyllästyneenä, että tulevaisuuden ihannemaailmassa siirappikin tulisi suoraan puusta sellaisenaan. Melkein yhtä helpoksi luulevat vaahterasiirapin saannin monet kaupunkilaiset ja ulkomaiset turistit, jotka menevät ensi kertaa keväiseen sokerivaahterametsään. Mutta tämä vuoden ensimmäinen sato on kovan työn takana.

Metalliseen astiaan rytmikkäästi tippuva mahla on kuin läpikuultavan kirkasta vettä, sokeri maistuu siinä juuri ja juuri. Sokeriprosentti vaihtelee yhdestä kahdeksaan, tavallisimmin se on kaksi. Vaahterasokerikausi kestää seitsemän viikkoa helmi-huhtikuussa säästä riippuen. Suurin osa mahlasta saattaa tulla parissa päivässä, jolloin on kiire, sillä mahla on yhtä helposti pilaantuvaa kuin maito. Mahlaa tulee keittää reippaasti kovalla tulella, jotta vettä haihtuu ja sokeria on 66 prosenttia. Sokeriksi valmistaminen vaatii vielä lisää keittämistä ja käsittelyä.

Useimmille farmareille vaahterasiirappi on vain yksi tilan tuotteista ja harrastajilla on muutama vaahtera tontillaan tai kesämökillään. Mutta suurtuottajilla on 6000-8000 puuta, joista saa 11 000 litraa siirappia. Kuuluisin sokerivaahterafarmari lienee kanadalainen elokuvaohjaaja Norman Jewison (Viulunsoittaja kadulla), joka myy Toronton lähellä sijaitsevan maatilansa tuotteita myös Hollywoodiin.

Harvinaista Kanadan ulkopuolella

Sanotaan, että parhaan vaahterasiirapin saa tienvarsikojusta tai postimyynnillä suoraan farmarilta. Hienoin siirappi on väriltään vaaleaa, hienostuneen makuista ja sen sokeri on kokonaan ruokosokeria. Toiset pitävät enemmän tummemmasta siirapista, jossa vaahtera maistuu jo kunnolla ja sokeri on myös fruktoosia ja glukoosia. Kaikkein tummin vähittäiskaupassa oleva siirappi on tarkoitettu leipomiseen, ei sellaisenaan käytettäväksi esimerkiksi jäätelön ja pannukakkujen kanssa. Kaikissa lajeissa on jonkin verran vitamiineja ja aminohappoja. Kaloreita on hiukan enemmän kuin hunajassa.

Voisiko vaahterasiirappia tehdä vaikkapa Suomessa? Kanadalainen vaahterasiirappiekspertti John Butler sanoo, että periaatteessa kaikki vaahterat tuottavat jonkin verran sokeria, joten voisi olla mielenkiintoista yrittää. Hän kertoi kuulleensa, että vaahterasiirappia olisi tehty japanissa Hokkaidon saarella ja sodanjälkeisessä Saksassa.

Sokerivaahteroita on istutettu Australiaan, Uuteen Seelantiin ja Hollantiin. Tähän asti vaahterasiirappia on tehty Yhdysvalloissa ja Kanadassa, joka on ranskalaisille "sucre d'erable, sokerivaahtera. Suurimman osan vaahterasiirapista tuottaa Quebec, myös Vermontin siirappi on tunnettua. Vain pieni osa sokeria tuottavista vaahteroista on käytössä, mutta kasvava kiinnostus luonnonläheiseen elämäntyyliin on tuomassa lisää asianharrastajia.

Yhä useammat pitävät vaahterasokeria luonnon antamana arvokkaana aarteena, jota tulee suojella. Quebecin hallitus on sitä mieltä, että happosade on ollut tuhoisa tälle heidän perinteiselle tuotteelleen. Tutkimukset vaahterametsien hoidosta, tuhoeläinten ja sään vaikutuksesta ovat yhä tärkeämpiä.

Tämä artikkeli on ilmestynyt aikaisemmin Suomen luonto -lehdessä.

Pirkko Anna Amnell copyright

Pietari Kalm Amerikassa, Sokerivaahterametsässä, vaahterasokeri

Amerikan hautausmaat

2007-01-10T22:53:00.004+02:00

Hautausmaat kertovat Amerikan mantereen kirjavasta kulttuurista
New Orleansin hautausmaalla

Kuva: Matti Amnell.

Siirtolaiset ovat vieneet Pohjois-Amerikkaan monien kulttuurien hautausmaaperinteet. Jotkut hautausmaat ovat kuin viktoriaanisen Englannin kuolemankulttipaikkoja kreikkalaistyylisine korkeine pylväineen ja kivisine tuoleineen, joihin on kaiverrettu tunnelmallisia lauseita.

(Kuva )Sinua kaivataan, sillä sinun paikkasi ruokapöydän ääressä on tyhjä, on kirjoitettu muistomerkkiin Spoon Riverin hautausmaalla. Lasten ja nuorten kuolema oli tavallista, mutta se aiheutti siitä huolimatta suuren surun ja kaipauksen silloinkin.

Suurkaupungin hautausmaalla voi olla vierekkäin vaikkapa suomalaisen siirtolaisen yksinkertainen hautakivi, kiinalaista kirjoitusta ja symboleja täynnä oleva hauta ja Etelä-Euroopasta muuttaneen isoäidin hauta värikkäine muovitettuine valokuvineen ja mahtavine kukkalaitteineen. On myös koruttoman tyylikkäitä sotilashautausmaita kuten Arlington Washington DC:n lähellä ja kulttuurittomia pölyisiä kenttiä pikatien varressa tai keskellä kaupunkia

Orjia ja isäntiä samassa sukuhaudassa

Koko mantereen mielenkiintoisimmat haudat lienevät kuitenkin New Orleansissa. Varakkaat kreolisuvut, Ranskasta ja Espanjasta tulleet siirtolaiset, loivat sinne ranskalaistyyliset hautausmaat. Vainajat oli kuitenkin pakko haudata maan pinnan yläpuolelle, sillä kaupungin vieressä virtaava mahtava Mississippi-joki tulvi usein paljastaen hautojen salaisuudet. Vaikka joen reunat on nyt padottu korkeilla valleilla, uudet haudatkin ovat ovat useimmiten vieri vieressä seisovia leivinuunimaisia pieniä majoja, joitten avoimet hyllyt odottavat valkoiseksi kalkittuina asukkaitaan.

On sanottu, että aika ja rappeutuminen kaunistavat monia vanhoja hautausmaita, ja se on totta New Orleansissakin. Toisaalta se tuo lohduttomuutta, jota lisää ainakin kesäkuumalla paahtava auringonpaiste, joka kuivattaa nopeasti kukat ja ruohon puuttomalta alueelta.Kuten Pariisin hautausmaat - jotka ovat suosittuja tutistinähtävyyksiä - myös New Orleansin kuolleiden kaupungit (runsaasti kuvia ) voivat olla vaarallisia, sillä siellä asustaa myös eläviä ihmisiä, kodittomia ja rikollisia.

Läheiseltä pikatieltä kuuluu autojen kohinaa ja jarrujen kirskuntaa. New orleansilaiset arvostavat hautausmaitaan, ja on perustettu Save our Cemeteries -yhdistys, joka haluaa pelastaa historiallisesti mielenkiintoiset hautausmaat yhä laajenevan kaupungin alta.

New Orleansin hautausmaitten sanotaan olevan kauneimmillaan pyhäinpäivänä, jolloin lukemattomat ihmiset tuovat kukkia esivanhempiensa haudoille, jotka on pesty juhlaa varten. Monet vanhimmista sukuhaudoista ovat mustien perheitten hoidossa. Rikkaat plantaasien omistajat hautasivat monesti myös orjat sukuhautaansa, ja kun heidän jälkeläisensä muuttivat pois plantaasien hävitessä, haudat jäivät kokonaan mustille suvuille.

Edgar Lee Masters, hautausmaan runoilija

Muutaman tunnin ajomatkan päässä Chicagosta lounaaseen sijaitsee pieni Petersburg. Sen hautausmaalla on aivan erilainen tunnelma. Se on Spoon River -seutua, jonka amerikkalainen runoilija Edgar Lee Masters on tehnyt kuuluisaksi runoelmallaan Spoon River antologia, joka ilmestyi englanniksi vuonna 1915.

Masters valmistui tuomariksi 1891, ja hänellä oli menestyksekäs ura Chicagossa. Masters muutti myöhemmin New Yorkiin, jossa hän toimi vapaana kirjalijana. Spoon River antologian runot kertovat Mastersin kotiseudun asukkaitten elämästä hautakirjoitusten muodossa. Elämä ei ole aina sitä, miltä se näyttää, vaan pikkukaupunkien asukaillakin on paljon toteutumattomia toiveita, riitoja, kateutta ja salaisuuksia.

Kirjansa alussa Masters kysyy, missä kaupungin asukkaat ovat nyt ja vastaa, että he nukkuvat kukkulalla. Masters itsekin nukkuu tuolla samalla kukkulalla Petersburgin pienellä tunnelmallisella hautausmaalla. Suuret puut luovat sinne varjoaan, ja ympärillä leviää rauhallinen maaseutu.

Mastersin haudalla samoin kuin vieressä olevalla runoilijan isovanhempien haudalla on yksinkertaiset hautakivet. Lähellä on eräs Amerikan romanttisimpia hautoja, nimittäin Abraham Lincolnin nuorena kuolleen rakastetun Anne Rutgersin hauta. Siihen on laitettu myöhemmin kivi, johon on kaiverrettu Mastersin kirjassa oleva runo Annesta.

Masters kirjoitti Abraham Lincolnin elämäkerran, ja hänen maisemansa ovat monin paikoin myös Abraham Lincolnin maisemia. Eri puolilla on Lincolnista kertovia monumentteja ja museoita. Lincolnin syntymämökki on tallennettu kreikkalaista temppeliä muistuttavaan kookkaaseen rakennelmaan, ja Lincolnin hautamuistomerkki Springfieldissä on mauttoman prameileva ja jättiläismäisen suuri. Hautausmaista voikin tulla kuuluisuuksien palvonnan kohteita.

"Kuolema keskeyttää kaiken katovan"

Kuuluisan henkilön hauta voi olla sanomaltaan yllättävä. Myrskyisän Simcoe-järven rannalla Kanadassa lähellä monien kanadansuomalaisten kesähuviloita on kirjailijatar Mazo de la Rochen hauta. Ympäristö on kuin suoraan Jalna-kirjoista, palanen Englantia uudessa maailmassa. Tunnelmallisessa pienessä kirkossa on ikkunoissa Englannista tulleitten sukujen esivanhempien muistoksi lasimaalauksia. Eteisen ikkunassa on lasimaalaus Franciscus Assisilaisesta eläinten ystävän Mazo de la Rochen muistoksi.

Mazo de la Rochen hauta on lähellä järveä. Tyylikkäässä kiviristissä on teksti "Kuolema keskeyttää kaiken katoavan" ja lisäksi Mazo de la Rochen uskontunnustus: "Mon Dieu est mon roche", "Herra on minun kallioni".

Poets' Graves , myös muualla kuin Pohjois-Amerikassa.

Hauta voi näin siirtää huomion henkilöstä ja katoavasta ikuisuuteen, ja vierailu hautausmaalla ei ole enää pelkkä mielenkiintoinen kulttuurihistoriallinen tapahtuma. Kuolleitten kaupunki voi olla vieraalla maallakin myös toivon tyyssija eikä vain outo ja pelottava muistutus elämän katoavaisuudesta.

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.

Pirkko Anna Amnell copyright

Anoreksia ennen ja nyt

2007-01-10T22:50:00.003+02:00

Pyhä anoreksia

Ruokahaluttomuus, syömättömyys ei ole vain meidän aikamme ongelma. Keskiajan ”pyhät anorektikot” eivät tavoitelleet syömättömyydellään kauneutta eivätkä luurankomaisella olemuksellaan järin kauniilta varmaan näyttäneetkään.

Heitä alettiin kunnioittaa, jopa pelätä, sillä he ilmoittivat ottavansa neuvoja vain taivaalliselta puolisoltaan. Lopulta uskottiin, että syömättömyys voi olla eräs pyhyyden muoto. Keskiajan pyhimyskertomukset selostivat yksityiskohtaisesti syömättömyyteen kuolleitten naispyhimysten elämää. Lukemattomat tytöt ryhtyivät jäljittelemään heitä. Useimmat kuolivat tuntemattomina, osa tuomittiin kerettiläisinä ja osa parani sairaudestaan.

Puolet keskiajan italialaisista naispyhimyksistä oli anoreksisisia, Jotkut heistä olivat oman yhteiskuntansa huipulla.

Italian ja Euroopan suojelija Pyhä Katariina Sienalainen (1347-1380) toimi kuninkaitten ja paavin neuvonantajana ja oli laajassa kirjeenvaihdossa aikansa merkittävien ihmisten kanssa. Hän kuoli 33-vuotiaana ”pyhään anoreksiaan, joksi keskiajan tutkija Rudolph M. Bell (Holy Anorexia) sitä nimittää.

Ensimmäinen tunnettu anorektikko ja kuuluisin parantuneista oli Klara Assisilainen, joka parani kun hänen ystävänsä Fransiskus Assisilainen määräsi hänet syömään. Fransiskus oli pilannut itse terveytensä liialla paastolla ja piti sitä vaarallisena. Luostarit eivät olleet nälkäleirejä, pyhät anorektikot olivat aikansa kapinallisia.

Naisen ajatonta
itsenäisyystaistelua

Bell pitää anoreksiaa naisen ajattomana taisteluna pyrkimyksessä saada itsenäisyyttä ja ymmärrystä miehen hallitsemassa yhteiskunnassa. Ruumista oli alettu pitää keskiaikana platonilaisen ajattelun mukaisesti sielun vankilana ja naisen ruumista varsinaisena synnin lähteenä.

Pyrkiessään arvostetumpaan asemaan naisen täytyi luopua kaikesta naisellisuudestaan. Syömättömyys näytti ainoalta tieltä hengelliseen ja yhteiskunnalliseen itsenäisyyteen. Sen avulla saattoi vaimentaa kaikki ruumiin tarpeet: seksuaalisuuden, nälän, kivun ja väsymyksen.

Alkuaikoina pyhät anorektikot olivat hyvin nuoria. Teini-ikäiset tytöt kuten Katariina Sienalainen saattoivat paeta syömättömyyteen, kun heitä yritettiin naittaa, sanoisimme nyt - pakottaa lapsiavioliittoon. He olivat kaikki toimeliaita, perfektionistisia ja nukkuivat vähän. He joutuivat välillä syvään depressioon ja epäilivät kutsumustaan. Keskiajalla naisen tahto kuitenkin voitti joksikin aikaa, vaikka naista ei ymmärretty.

Vähitellen miehet toipuivat näiden lahjakkaiden naisten aiheuttamasta hämmennyksestä ja alkoivat pitää itsenäistä, karismaattista naishurskautta demonisena, kerettiläisenä ja mielisairaana. Näin varsinkin protestanttien keskuudessa. Samaan aikaan alkoi esiintyä anoreksiaa myös vanhemmissa katolisissa naisissa. Vähitellen anoreksia tajuttiin sairaudeksi.

Pyhä anoreksia väheni vasta sitten, kun katolisen naishurskauden malliksi tuli naisten itsensä hyväksymä malli, jota on edustanut nykyaikana tunnetuimmin Äiti Teresa.

Nykyajan anoreksia

Vähän aikaa sitten suomalaiset sanomalehdet kertoivat, että näyteikkunoiden mallinukeilla on anoreksiapotilaan mitat. Siinä on asetettu naisille ihanne. Nykyajan anoreksia vähenee vasta, kun sen syy poistuu, eli naiskauneutta ja vapaata menestyvää naista ei yhdistetä enää hoikkuuteen.

Koska anoreksia on niin vaarallinen sairaus ja voi johtaa kuolemaan, se halutaan parantaa mahdollisimman nopeasti eli potilaan henki halutaan pelastaa. Mutta ymmärretäänkö anoreksiapotilaita vieläkään?

Feministitutkija Carol Gilligan on sanonut, että psykologiset teoriat eivät tee useinkaan oikeutta naiselle, sillä ne perustuvat ensisijaisesti miehen kehitykseen.

Hänen mielestään esimerkiksi keskiajan anorektikkoja voidaan ymmärtää parhaiten naisina , joilla oli erityisen vahva naisellinen tarve liittyä toisiin ihmisiin ja olla myös syvällisessä yhteydessä omaan minäänsä. Kun useimmat tavalliset ihmissuhteet eivät pystyneet tyydyttämään tätä tarvetta, he ajautuivat käytökseen, joka voi vaikuttaa käsittämättömältä, jopa järjettömältä.

Liittymistarve
ja pätemisentarve

Toisaalta voitaisiin sanoa, että keskiajan anorektikot pelkäsivät, että heidän parannuttuaan heidän ruumiilliset tarpeensa veisivät heidät jälleen alistettuihin, hierarkkisiin suhteisiin, suvun, yhteiskunnan ja miesten valtaan. Anoreksiatutkija William H. Davis on sanonut, että muunnos tuosta keskiajan teemasta voi olla syynä nykyajan syömishäiriöiden syntymiseen ja lisääntymiseen.

Voimme sanoa sitä liittymistarpeen ja pätemistarpeen ristiriidaksi. Nykyajan nuori nainen haluaa olla vapaa, aggressiivinen, itsevarma ja menestyvä, mutta kaipaa myös läheisiä ihmissuhteita.Susie Orbachin mielestä anoreksia on olennainen symboli naisen sorrosta miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Mutta hallitsevatko miehet nykyajan naisen maailmaa? Määräävätkö miehet muodin? Mistä pitäisi nykyajan nuoren anoreksian syitä etsiä?

(Kirjoitus perustuu kirjoittajan aikaisempaan, laajempaan lehtiartikkeliin.)

Viktorian ajan paluu

2007-01-10T22:44:00.013+02:00

Green, Harvey: The Light of the Home. An Intimate View of Women in Victorian America.1983.

Koti oli tärkein asia Viktorian ajan ihmisille. Luin juuri suomalaisesta lehdestä, että tällaisena levottomana aikana kodin merkitys kasvaa. Näissä kirjoituksissani käsittelenkin nimenomaan viktoriaanista kotia.

Viktoriaanisella tyylillä voidaan tarkoittaa kaikkea, mikä oli muodissa Englannissa ja Amerikassa kuningatar Viktorian hallitessa Englantia ja neljäsosaa maailman väestöstä vuosina 1837-1901.

Tosiasiassa tänä aikana oli vallalla useita tyylejä, jotka vaikuttivat samanaikaisesti. Elettiin kertaustyylien aikaa. Samanaikaisesti tapahtui teollistumisen läpimurto ja tehtiin paljon uusia keksintöjä. Poliittinen ja taloudellinen valta oli siirtynyt Euroopassa Napoleonin sotien jälkeen yläluokalta keskiluokalle, joka nyt ostajien enemmistönä saneli maun.

Viktorian ajan ihmiset haluisivat saada itselleen kaiken, mikä oli ollut ennen heitä. Huonekalujen suunnittelijat kopioivat, jäljittelivät ja yhdistelivät aineksia eri tyylilajeista välittämättä suuresti mittasuhteista tai tarkasta ajoittamisesta. He suorastaan villiintyivät teknologian mahdollisuuksista. Alettiin valmistaa sarjatuotantona tavaroita, joita vain harvat olivat voineet hankkia käsiteollisuuden aikana.

Maailmannäyttelyt ja mallikirjat tekivät uuden aikakauden tuotteet tunnetuiksi laajoille joukoille ja toivat paljon vaikutteita kaukaisistakin maista. Kaikissa sen ajan tuotteissa oli oma viktoriaaninen leimansa, mutta uutta luotiin vähän.

Tämä kirjoitussarja perustuu omaan lehtiartikkeliini. ( Pirkko Pekkarinen: Viktorian tyyli palaa jälleen. - Kotiliesi

Victorian costume movies. Suosittelen: esim. Viattomuuden aika, Bram Stoker's Dracula ja tietenkin Mrs. Brown.

Viktoriaaninen aika oli yltäkylläisyyden aikaa varakkaille, mutta köyhille usein slummeissa asumista ja yksitoikkoista työtä pienellä palkalla. Tuona aikana keksitty valokuvaus tuo eteemme vakavailmeiset ihmiset korkeissa huoneissaan. [Pitkän valotusajan vuoksi kuvattavan oli pysyttävä ilmeettömänä. ]

Nuo ihmiset olivat kiihkeän innostuneita teknologian saavutuksista, mutta samalla he tunsivat niistä myös suurta vastuuta. Ongelmana olivat suuret nälkäiset kansanjoukot, joiden pelättiin nousevan kapinaan ja vallankumoukseen. Tehtaat saastuttivat kaupunkien ilman, liikemaailma ja teollisuus koettiin rumana ja ihmistä raaistavana. Koko kulttuuri tuntui romahtavan.

Mies ja nainen

Kaiken tämän vastakohtana, puhtauden, sivistyksen ja moraalin vartijana, tuli olla kodin, josta tuli eräänlainen porvarillinen pyhäkkö. Sen luominen oli naisen tehtävänä. Ajalle tyypilliseen keskiajan ihailuun liittyi naisen palvonta.

Naiseen kohdistettiin suuret odotukset kulttuurin ja moraalin ylläpitäjänä, mutta hänelle annettiin vain mitätön koulutus. Maaseudulla keskiluokankin nainen teki työtä aamusta iltaan, mutta kaupunkien porvariskotien naisista tuli miehen statuksen joutilaita symboleja.

Miestä pidettiin villinä ja kesyttömänä, ja naisen tuli houkutella mies kotilieden lämpöön. Naisen piti vaikuttaa asioihin epäsuorasti. Hänen ainoat aseensa olivat kaunis ulkomuoto ja viihtyisä koti.

[Mm. Agatha Christie on kertonut siitä, että naisilla saattoi olla hyvin suuri vaikutus yhteiskuntaan ja politiikkaan tällä epäsuoralla, epävirallisella tavalla. Vrt. "Viattomuuden aika" -elokuvan nuoren vaimon tilanne.

Keskellä huonetta on paksun liinan peittämä pöytä, pöydällä valokuvia ja malja käyntikorteille. Kuvioita yhdisteltiin. Kaikkialla oli paljon valokuvia ja maalauksia. Takan reunalla on kuivattuja kukkia lasikuvun alla. Huom. pehmustettu keinutuoli.

Kodin keskipiste oli sali. Se kuvasi perheen varallisuutta, arvoa ja sivistystasoa. Usein salia käytettiin vain perhejuhliin, papin vierailuihin ja naisten kutsuihin. Viktoriaanista salia leimasi kodikkuus, yltäkylläisyys ja eksoottisuus.

Huonekalut olivat tummansävyisiä ja sirosti kaiverrettuja, hienosti kiillotettua ruusupuuta, pähkinäpuuta tai mahonkia, joskus sysimustaa ebenpuuta. Erityylisiä huonekaluja yhdisteltiin.

Sohvakaluston tulo

Keskeisenä oli salissa sohvakalusto, joka oli keksitty 1800-luvun alussa. Se oli usein uusrokokoota ja verhoiltu kirkkaanpunaisella satiinidamastilla. Suosittu oli myös kaarevalinjainen medaljonkiselustainen sohva, joka oli päällystetty kiiltävällä mustalla jouhikankaalla.

Pikkutuolien lisäksi sohvakalustoon kuuluivat ns. herran ja rouvan tuolit. Isännän tuolissa oli korkea selusta ja mukavat käsinojat. Se oli kuin valtaistuin. Emännän tuolissa ei ollut yleensä käsinojia, ja siinä oli matalampi selkänoja. Nainen istui tuolin reunalla leveine hameineen kädet sievästi sylissä tai ahkerasti käsityötä tehden.

Kotiin hankittiin jatkuvasti uutuuksia: pehmustettuja emmatuoleja, muhkeita turkkilaistyylisiä laiskanlinnoja rimpsuineen, kahden istuttavia sohvia (love seat), S-kirjaimen muotoisia rupattelusohvia (Tĕte-á-tĕte) ja "pyörtymissohvia" eli divaaneja, joille tiukkiin korsetteihin nyöritetty nainen sai vaipua huonosti tuuletetussa salissa.

Myös amerikkalaisten oma keksintö, keinutuoli, sai tuolloin pehmustukset ja hapsut verhokseen. Huonekaluja ei enää sijoitettu seinustoille, vaan huoneen keskelle seurusteluryhmiksi.

Sali oli täpötäynnä tavaraa

Oli kirjoituspöytää, kokoon taitettavia ja pieniä kääntölevypöytiä, käsityötelineitä, lintuhäkkejä, koruompelein koristettuja jakkaroita ja kaltevia "kihtipalleja". Vuosisadan puolivälissä tuli käyttöön soikea marmoripintainen kreikkalaistyylinen keskuspöytä, jossa oli tukeva tassuiksi laajentuva jalka. Pöydällä oli valkokupuinen kerosiinilamppu ja takan reunustalla Staffordshiren koirien välissä komeat kynttilänjalat. Kattokruunussa paloi kaasuvalo.

Uudet kemialliset menetelmät olivat luoneet aivan ennennäkemättömiä värisävyjä. Sisustuksessa olivat muotivärejä voimakkaan punaisen lisäksi luumu ja kastanja. Huoneet olivat hämäriä, sillä ikkunoissa riippuivat raskaat damasti-, silkki- ja pitsiverhot pitivät poissa kylmän mutta myös valon. Raitista ilmaa ja päivänvaloa ruvettiin arvostamaan vasta 1800-luvun lopulla.

Tervetuloa Viktoriaaniseen taloon huone huoneelta (salissa sohvakalusto)
Victorian parlour – 360 astetta

Tavallisen keskiluokan perheen sali saattoi olla täyteen ahdettu.

Viktorian aika elää vielä ainakin Englannissa, jossa on paljon viktoriaanisia taloja. Niihin hankitaan aidon viktorian tyylin mukaisia huonekaluja.

Koti kuin museo

Viktoriaaninen koti oli kuin pienoismuseo, joka oli täynnä mitä ihmeellisimpiä esineitä eri puolilta maailmaa. Ajan suosituimpia huonekaluja olivat erilaiset hyllyköt (what not) ja kaapit koriste-esineitä varten.

Niissä saattoi nähdä lasisia paperipainoja, kuivatun venetsialaisen merihevosen, roomalaisen raunion pienoismallin, japanilaisia veistoksia, upeasti sidottuja ja kuvitettuja kirjoja, joita luettiin salissa.

Ajan uutuuksia olivat dagerrotypiakuvat ja perhevalokuvat, joita pidettiin salin pöydällä albumeissa sekä seinillä ja pöydillä pähkinäpuisissa soikeissa kehyksissä.

Tekstiilien paljous

Naisen tehtävänä oli verhota koneiden ja teollisuuden luomat kovat muodot eli peittää huoneen arkkitehtuuri ja huonekalujen mahdollisesti kauniitkin linjat tekstiileillä. Pianon ja pöytien päällä, takan reunustoilla ja verhotangoissa oli koruompeleita, turkkilaiskuvioisia liinoja ja tilkkutöitä.

Kaikkialla oli kasoittain raskasta brokadia, silkkitupsuja ja koristeellisia tyynyjä. Pienet pitsiset liinat suojelivat tuolien ja sohvien selustoja hiusvoiteelta, jota ilman arvonsatunteva viktoriaaninen herra ei astunut makuuhuoneestaan.

Lapsikuolleisuus oli yleistä kaikissa yhteiskuntaluokissa.Eksotiikka ja kuolema
Kaukaisista maista tuotujen koriste-esineiden lisäksi kodeissa suosittiin muutakin eksotiikkaa. Muuten yksinkertaiseen ruokasaliin emäntä saattoi maalata egyptiläisaiheisia kuvia sablonien avulla. Kaikissa huoneissa oli seinillä kuvia kaukaisista maista. Kuvitetut matkakirjat olivat suosittua luettavaa. Astioissa ja sermeissä oli kiinalaisia aiheita.

Yhä useammalla isännällä oli turkkilainen tupakkahuone, jossa hän istui turkkilaisaiheinen tupakointimyssy päässään sikaria tai piippua tuprutellen. Naisväki järjesti johonkin alkoviin turkkilaisen nurkkauksen, jossa sai lojua pehmeällä selkänojattomalla sohvalla ja tutkia rei'itetyn haaremilampun valossa uusimpien naistenlehtien muotikuvia tai kirjoittaa kirjeitä sukulaisille.

Aikana, jolloin nainen hallitsi maailmanhistorian suurinta imperiumia - jossa aurinko ei koskaan laskenut - tavallinen nainen oli alistettu ja turvaton. Hän joutui useimmiten purkamaan ahdistuksensa käsitöihinsä, jotka olivat hänelle pakoa todellisuudesta ja pianonsoiton ohella ainoa keino taiteelliseen ilmaisuun.

Kodikkuutta ja kuolemanläheisyyttä

Viktoriaanisen ajan naiset valmistivat taitavasti monenlaisia koriste-esineitä, joiden teko piirtämisen ohella kuului yleissivistykseen. Lapset seurasivat vierestä ja oppivat vähitellen myös valmistamaan vahahedelmiä ja kukka-asetelmia höyhenistä, simpukoista ja kuivatuista kukista. Tunnelma askarrellessa oli varmaankin kodikas: uunit ja takkatuli lämmittivät, soittorasiasta kuului kaunista musiikkia ja huoneessa oli suloinen tuoksu, joka tuli pienessä keramiikkamökissä palavasta tuoksupilleristä.

Omia erikoisuuksiaan koriste-esineiden joukossa olivat suruesineet. Sureminen oli sallittua ja jopa muodissa, surihan Viktoriakin vuosikymmenet rakasta Albertiaan, joka kuoli vuonna 1861 vain 42-vuotiaana. Kuolema vieraili usein Viktorian ajan perheissä. Vainajien muistoksi ommeltiin koruompeleita, maalattiin muotokuvia ja tehtiin hiuksista taidokkaita seppeleitä ja koruja.

Koristeaiheita luonnosta

Luonnon ja maalaiselämän ihailu yhdisti Viktorian ajan ihmisiä. Luonto tarjosi paon todellisuudesta, joka oli ruma ja epäoikeudenmukainen. Joseph Paxtonin suunnittelema Kristallipalatsi ( jossa pidettiin Lontoon suuri maailmannäyttely vuonna 1851) osoitti että luonto voidaan tuoda sisälle lasin avulla. Viktoriaaniseen kotiin ilmestyivät ranskalaiset ikkunat, viherhuoneet, kaari-ikkunat, kuistit ja lasiverannat. Koti oli puutarha, jossa äiti helli lapsiaan ja kukkiaan.

Luontoaiheita oli koristeina kaikissa tyylisuunnissa, materiaaleissa ja esineissä. Kukat ja lehdet koristivat makuuhuoneiden messinkisänkyjä ja posliinisia pesukannuja, lastenhuoneiden ja verantojen korihuonekaluja. Pihalla ja sisälläkin käytetyissä valurautatuoleissa oli kiemuraisia lehtiä ja rypäleitä.

Erityisen hyvin kukkakoristelu sopi paperimassaan, josta tehtiin tarjottimien ja pikkupöytien lisäksi jopa makuuhuoneen kalustoja ja isoja teräksellä vahvistettuja kaappeja, joita koristeltiin myös helmiäisellä.

Luontoaiheita myös kapinatyyleissä

Suosituimpia eläinaiheita olivat viktoriaanisia hyveitä, ahkeruutta ja järkevyyttä, symbolisoivat orava ja pöllö. Loistavan värinen riikinkukko ja tyylitellyt kukat ja lehdet olivat suosittuja myös ajan kapinatyyleissä, jotka vähitellen johtivat kodinsisustuksen uusille urille.

Kalustus keveni, huoneet tulivat valoisammiksi ja linjat yksinkertaisemmiksi. Viktorian ajan huonekalut hylättiin ja myytiin jopa polttopuiksi, mutta tilavien talojen ullakoilla säilyi paljon tavaraa, josta aika on tehnyt jo antiikkia. Näitä tavaroita nykyajan ihminen voi kouliintuneella maulla ja huumorintajulla käyttää kotinsa kaunistamiseen.

Artikkelini "Viktoria tyyli palaa jälleen" ilmestyi Kotiliedessä (maaliskuu/1985).

Aurora-blogissani on pysyvät linkit Viktorian aikaan ja kirjoituksia 1800-luvun loppupuolesta ja vuosisatojen vaihteesta.

Mistä eläintenoikeuksissa on kysymys?

2007-01-10T22:40:00.004+02:00

eläintenoikeudet

Kuva: Anna Amnell

Lontoon seurapiirien eläinlääkärinä toiminut kanadalainen Bruce Fogler on kirjoittanut, että eläintenoikeusfanatismin taustalla on arvo- ja tunnetyhjiö. Lemmikkieläimistä on tullut uskonnon ja perheen korvike varakkaille juurettomille ihmisille, joilla ei ole läheistä suhdetta sukulaisiin ja joille perinteinen uskonto on menettänyt merkityksensä.

”On totta, että lemmikkieläimistä voi tulla joillekin ihmisille tärkeämpiä kuin oma perhe. Se voi olla jonkinlaista eläintenpalvontaa.” Näin sanoi minulle amerikkalainen filosofi ja ympäristönsuojeluntutkija Walter Simpson, joka toimii itse eläintenoikeusliikkeessä. Hän ei käytä edes nahkakenkiä. Mutta hän kuuluu maltillisiin eläintenystäviin. Nämä maltilliset unohtuvat, sillä ääriryhmät saavat enemmän julkisuutta.

On luonnollista, että vallalla on monenlaisia käsityksiä ja mielipiteitä. Kaikki liikkeet vetävät puoleensa myös fanaatikkoja. Tällainen fanatismi ei ole kuitenkaan uutta. Amerikkalainen kasvatustieteilijä ja filosofi Bronson Alcott vei perheensä asumaan utopistiseen Hedelmämaa-nimiseen yhteisöön. Hän oli tappaa heidät siellä nälkään ja viluun. Liha, villa ja puuvilla olivat kiellettyjä ”lampaiden ja orjien kyynelten vuoksi”.

Sekään ei vielä riittänyt Bronsonille. Hän oli vähällä vielä perheensä Hedelmämaasta vielä fanaattisempaan yhteisöön, Shakereitten pariin, jossa miehet ja naiset elivät yhdessä, mutta selibaatissa, ja lapset erotettiin perheistään. Nämä kokemukset järkyttivät perheen tytärtä Louisaa, joka päätti tulla perheen ”isäksi”, kuten hän sanoi, perheen huolehtijaksi. (Lue "Louisa saa oman huoneen", kertomus Louisa May Alcottin lapsuudesta.)

Löydämme fanaattisen eläintenystävän vielä kauempaa. Chaucerin Canterburyn tarinoissa on nunna, joka on tunteeton ihmisten kärsimyksille, mutta ruokkii hellästi herkkupaloilla lemmikkikoiriaan ja kärsii kovasti, kun näkee hiiren loukussa.

Kiihkeimmät eläintenoikeusaktivistit pitävät oppi-isänään Peter Singeriä. Nämä ääriryhmät julistivat jo 1980-luvulla Pohjois-Amerikassa, että tulevaisuudessa eläinten syömistä tullaan kammoksumaan yhtä paljon kuin orjuutta. Esikuvia ovat olleet Mahatma Gandhi, Martin Luther King ja apartheidia vastustaneet eteläafrikkalaiset. Näiden menetelmiä on seurattu.

Radikaalit herättävät huomiota. He ovat valmiita tekemään rikoksia ja joutumaan vankilaan. Unohtuu, että suurin osa eläintenoikeuksia ajavista on maltillisia. Jotkut sanovat suoraan, että eläinten palvonta on uusi vaarallinen uskonto.

Simpsonin mielestä lemmikkieläimet ovat tärkeitä lapsille. Ne muistuttavat heitä koko ajan luonnosta ja eläinkunnasta ja tuovat siten uuden ulottuvuuden perheeseen. Eräs toinen eläinaktivisti sanoi: ”Minulla on kolme kissaa, mutta kohtelen niitä pakolaisina."

Simpson ei kannata myöskään sitä, että eläimistä tehdään ihmisiä ja ihaillaan vain söpöjä eläimiä. Mutta toisaalta englantilaiset ovat suuria eläintenystäviä ja useat heistä sanovat, että juuri kuvakirjojen ja satujen eläimet ovat tehneet heistä eläintenoikeuksien puolustajia.

Anne Leen henkeä ei enää ole, mutta esineet elävät

2007-01-10T22:36:00.004+02:00

Eräs Shaker: En halua, että minut muistettaisiin tuolina

Shakereitten valmistamien kauniiden huonekalujen ja muiden esineiden vuoksi shakereihin suhtaudutaan nykyään romanttisen ihannoivasti. Vapisijat olivat aikaansa edellä myös asenteissaan. He uskoivat sukupuolten ja rotujen tasa-arvoon, luonnonsuojeluun ja pasifismiin. Heidän ruokavalionsa oli lähellä nykyajan ihannetta, ja he tekivät monia työtä helpottavia keksintöjä. Toisaalta yhteisö oli ahdas, selibaattinen ja jäsentensä yksityselämää pikku piirtoa myöten valvova. Mutta kaikkein suurin ihmettelyn ja päivittelyn aihe oli vapisijoitten jumalanpalvelus: vapisijoitten karkelot, Shaker-dance. Tämä artikkelini on ilmestynyt aikaisemmin Kotiliedessä.

Askeettisen yksinkertaiset, pitkät ja kapeat pöydät, tikapuuselkäiset punosistuimiset tuolit, toistensa sisään mahtuvat kiiltävät puurasiat ja silkkimäisen pehmeäpintaiset monilokeroiset lipastot kertovat erikoisesta elämänmuodosta, joka vaikutti lähinnä 1800-luvulla Yhdysvalloissa shakereitten eli vapisijoitten yhteisöissä.

1800-luvulla ei suhtautuminen shakereitten yhteisöihin ollut yhtä ihannoiva. Vapisijoita pidettiin vaarallisina uskonnollisten ajatustensa vuoksi, vaikka toisaalta heidän taloudellisia saavutuksiaan ihailtiin ja maan korkein johtokin antoi niistä tunnustuksen. Nimi Shaker (=vapisija, ravistelija) oli aluksi pilkkanimi, jonka vapisijat saivat vertauskuvallisten, hurmahenkisten tanssiensa vuoksi, joissa he sanoivat ravistelevansa synnin pois.

Nykyään [1980-luvulla] on jäljellä enää muutamia uusenglantilaisia hillittyjä shaker-vanhuksia. He ovat olleet suureksi avuksi, kun yheisöjen entisiä asumuksia on viime vuosina ryhdytty entistämään. Aikoinaan vauras ja menestyvä Pleasant Hill -niminen kentuckylainen yhteisö käsitti laajimmillaan 270 rakennusta, joissa asui ja teki työtä melkein 500 naista, miestä ja lasta. Pleasant Hill oli johtava kokeilutila, joka käsitti 7000 eekkeriä maata. Nykyään paikalla sijaitsee Shaker Village of Pleasant Hill -museokylä, jonka pinta-ala on 2500 eekkeriä ja jossa on 27 rakennusta. Kentuckyn mäkien keskellä Lexingtonin kaupungin lähellä vaalitaan vapisijoitten perinnettä monilla tavoilla.

Museokylän opas Shaker-asussa

Kuva: Matti Amnell

Lukutaidottoman profeetan seuraajista malliyhteisöksi

Kun englantilainen Machesterin slummeissa kasvanut Anne Lee saapui vuonna 1774 Amerikan mantereelle seitsemän kannattajansa kanssa, ei hän ollut mikä hyvänsä pieni ja tukevatekoinen naisihminen. Anne Lee ja hänen kannattajansa uskoivat hänen olevan Jeesuksen naispuolinen vastine, uuden luomisen äiti.

Kovin huonosti oli Annea kohdeltu Englannissa. Kveekareista eronnut hurmahenkinen, kielillä puhuva ja profetoiva vapisijoitten lahko oli valinnut lukutaidottoman mutta intomielisen Annen johtajakseen. Viranomaiset olivat heittäneet Annen usein vankilaan virumaan, koska tämä levitti outoa oppia: avioliitto oli suurin synti, jonka ihminen voi tehdä. Annen oma ankea avioliitto ja neljän lapsen varhainen kuolema olivat saaneet Annen tällaisiin ajatuksiin. Vankilassa hän oli nähnyt näyn, jossa oli mennyt naimisiin Jeesuksen kanssa ja tullut "uuden luomisen äidiksi".

Naimattomuudesta tuli vapisijoille ovi pelastukseen, ja Jeesus ja Anne olivat heidän taivaalliset johtajansa. Anne kuoli Amerikassa kurjuudessa ja vankiloita kiertäneenä jo 48-vuotiaana, mutta hänen seuraajansa onnistuivat perustamaan vauraita ja menestyviä, utopistisia, yhteistaloudessa eläviä yhteisöjä, jotka tulivat malliksi muille sen ajan ihmisille uusien keksintöjen ja erinomaisten tuotteiden tähden.

Shakerit tanssivat jumalanpalveluksessaan. kuva: Wikipedia

Tanssivat hurmahenget

Sunnuntaisin tuli monesti sadoittain ihmisiä vapisijoitten tilaisuuksiin. Toiset tulivat erinomaisen ruuan vuoksi, mutta useimmat tulivat nauramaan vapisijoitten oudoille menoille. Vapisijat pitivät ulkoilmajuhlia, ja sisällä nämä ihmeelliset Leen kannattajat lakaisivat lattioita, pesivät synnin pois. Mutta kaikkein suurin ihmettelyn ja päivittelyn aihe oli vapisijoitten jumalanpalvelus: vapisijoitten karkelot, Shaker-dance.

Suureen, alastomaan ja yleensä siniseksi maalattuun saliin saapui vapisijasisarten ja -veljien joukko. Kaikkien miesten tukka oli leikattu täsmälleen samanmalliseksi, myös vaatteet olivat samannäköisiä. Naisetkaan eivät erottautuneet toisistaan: heillä oli pitkät mekot, yläruumiin peittävä lyhyt viitta ja hiukset täysin kätkevä myssy.

Miehet ja naiset tulivat eri ovesta, asettuivat paikoilleen lattiaan maalattujen viivojen kohdalle ja aloittivat vertauskuvallisen tanssin. Alkuaikoina vapisijoitten tanssit olivat villin sekasortoisia. osanottajat hyppivät, huusivat, puhuivat kielillä ja kaatulivat mikä mitenkin. Mutta vähitellen tanssit kehittyivät miltei täydellisen tämällisiksi. Tanssi kuvasi sielun vaellusta taivaaseen. Se oli väsyttävä ja kesti pari tuntia. Miehet ja naiset tanssivat kummatkin eri puolella salia. Keskellä huonetta oli viiva erottamassa sukupuolet toisistaan.

Kuin enkelit taivaassa

Paksu näkymätön viiva erotti vapisijamiehen ja -naisen toisistaan koko elämäksi. Tanssikin vain korosti tätä eroa, oltiin fyysisesti lähellä toisiaan mutta kuitenkin erossa. Naimattomuus oli vapisijoille "pelastava risti". Sopimatonta oli myös ylläpitää luonnollisia perhesuhteita. Kun käännynnäinen tuli perheineen vapisijayhteisöön asumaan, sukulaisuussuhteet unohdettiin tyystin. Isästä ja äidistä tuli veli ja sisar lapsilleen ja toisilleen. Isä muutti asumaan miesten taloon, äiti naisten taloon ja lapset tyttöjen ja poikien taloon. Ystävyyttäkin pidettiin hengellistä keskittymistä häiritsevinä. Piti rakastaa kaikkia veljiä ja sisaria yleensä, elettiinhän maanpäällisessä paratiisissa.

Vapisijat uskoivat jatkuvaan ilmoitukseen ja katsoivat saavansa suoraan taivaasta ohjeet elämiseen. He uskoivat, että enkeli toi vuonna 1854 viestin eräältä entiseltä johtajalta taivaasta ja antoi täydelliset tuhatvuotiset elämänohjeet. Niissä neuvottiin seinien väri, huonekalujen määrä ja ulkomuoto, verhojen kuosi ja väri, jopa asukkaiden nukkuma-asento. Vapisijat uskoivat, että enkeleillä oli sama ehdoton järjestys ja samanlainen vaateparsikin kuin heillä. Uskottiin, että elettiin kuin enkelit taivaassa.

Vapisijoilla ei saanut olla salaisuuksia

Ulkomaailmaa pidettiin tuhon eteisenä ja siellä kävivät vain luotettavat johtajat ja hekin vain pakottavasta syystä. Sanomalehdistäkin luetttiin tavalliselle yhteisön jäsenelle vain rikokset ja katastrofit. Tavallinen vapisija eli täysin eristettynä "maailmasta", josta tulleet kirjeetkin avattiin. Johtajilta tulleita käskyjä oli ehdottomasti noudatettava. Naimattomuuden lisäksi pidettiin tärkeänä syntien tunnustamista joka päivä pikku piirtoa myöten.Vapisijalla ei saanut olla salaisuuksia, ei myöskään minkäänlaista henkilöllisyyttä tai yksityisomaisuutta.

Vapisija ei myöskään saanut merkitä nimeään tai nimimerkkiään käsitöihin, kirjallisiin tuoteisiin tai sävellyksiin. Vapisijoitten yhteisöjen välisestä kirjeenvaihdosta, matkapäiväkirjoista ja lehdistä saa kuitenkin tietoa merkittävien tuotteiden luojista. Mutta yksilölle ei tullut kunniaa eikä tämä saanut edes nimeä tai kiveä haudalleen.

1860-luvulla oli 18 vapisijoitten yhteisössä, lähinnä Yhdysvaltojen itärannikolla, yhteensä 6000 jäsentä, useita satoja kussakin. Mikä veti ihmisiä näihin yhteisöihin? Varmaankin yhtenä syynä oli uskonnollinen askeettisuus ja fanaattisuus. Mutta paljon vaikutti varmaankin myös se, että nämä yhteisöt olivat monessa suhteessa malliyhteiskuntia. Ne oli perustettu syrjäseuduille, ja sen ajan vaatimattomiin pienviljelijäasumuksiin nähden vapisijoitten komeat monikerroksiset rakennukset, pulskat karjalaumat ja runsas ruoka vaikuttivat häikäisevästi.

Kuva: Matti Amnell

Työn sakramentti

"Anna kätesi työlle, sydämesi Jumalalle", vapisijat sanoivat. Työ oli heille sakramentti. Ladot ja navetat olivat yhtä arvokkaita, kauniita ja puhtaita kuin kokoushuoneet. Ruumiillista työtä tekivät johtoasemassa olevatkin. Yleensä työvuorot ja tehtävät vaihtelivat, vain jotkut ammattimiehet saivat erikoistua omalle alalleen. Koska työ oli jumalanpalvelusta, ei siinä ollut kiirettä, vaan sille sai täysin omistautua.

Vapisijoitten yhteisö oli melkein omavarainen ja myös tuotti ja myi monenlaisia tavaroita "maailman ihmisille". Ensimmäisinä Yhdysvalloissa vapisijat keräsivät ja viljelijät suurisuuntaisesti lääkekasveja, joita lähetettiin ulkomaillekin myytäväksi. Heillä oli myyntiluettelossaan jo 1800-luvun alkupuolella 354 erilaista rohdosta. Käsiteollisuustuotteet olivat muodoiltaan äärimmäisen yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Mallien uskottiin tulevan suoraan taivaasta. Mallit pysyivät samana vuosisatojen ajan, joten on usein vaikeaa tietää, miltä ajalta jokin tuote on.

Keksintöjen tekijöitä

Vapisijat tekivät monenlaisia keksintöjä, mutta varsinkaan alkuaikoina he eivät patentoineet niitä. Heillä oli vesijohdot taloissaan jo 1700-luvulla, lämmin vesi jo 1800-luvulla. He myivät vesivoimalla käyvää pyykinpesukonetta. He keksivät pakata kukkien ja kasvien siemeniä paperipusseihin. Naisten työn helpottamiseksi keittiön uuneissa oli ulospäin kääntyvät "hyllyt". Oli kaksiosaisia kaulimia ja ruokakaappeja, joiden rei'itetyt ovet pitivät ilman raikkaana ja kärpäset poissa. Lattia lakaistiin litteällä luudalla, jolla pääsi kapeisiin rakoihinkin käsiksi, ja pyykit ripustettiin yksiosaisilla puisilla pyykkipojilla.

Vapisijoiden sanotaan keksineen myös metallisen mustekynän ja pyörivän istuimen tuoleihin. Ennakkoluuloton keksintö oli esimerkiksi ikkunallinen kaappi, josta saattoi nähdä täydellisessä järjestyksessä olevan sisällön. Keksinnöt olivat yhteisölle tärkeitä, koska ne olivat vertauskuva asukkaiden hengellisen kehityksen korkeasta tasosta.

Aikaansa edellä myös ruokakulttuurissa

Sama täydellisyyden pyrkimys, täsmällisyys ja lapsenomainen ennakkoluulottomuus oli ominaista myös vapisijoitten ruokakulttuurille. Nämä pitivät elämän yksinkertaisista nautinnoista, ja ruokailu oli yksi niistä. Äiti Anne Lee oli ollut Englannissa myös keittäjänä, ja Yhdysvalloissa ruokaperinne jatkui ja kehittyi kukoistavaksi. Vapisijoitten isoissa keittiöissä porisivat suuret padat kaiken päivää. Tavallaan tehtiin pitoruokaa kokoa ajan, sillä ruokailijoita oli omasta takaa jopa 300 henkeä ja lisäksi tulivat sunnuntaisin sankat joukot uteliaita ja nälkäisiä "maailman ihmsiä".

Aikana, jolloin muut söivät raskaita liharuokia, makeita ja vahvasti tärkkelyspitoisia aterioita, vapisijat puhuivat kokoviljan ja höyrytettyjen vihannesten puolesta. He oppivat paljon intiaaneilta ja maustoivat ruokia monenlaisilla mausteilla ja yrteillä. Koska kaikki tekivät ruumiillista työtä, ruokaa piti olla paljon. Ruuat olivat yksinkertaisia ja laadultaan loistavia. Sairaille ja vanhuksille oli erikoisruokia. Valmistettiin myös herkkuja kuten sokeroituja hedelmiä ja pähkinöitä, piparminttu- ja suklaakaramelleja.Kymmenen vuoden ajan vapisijat elivät vegetaristeina.

He olivat kuitenkin ennakkoluulottomia ruokailutottumuksissaan ja niinpä he tilasivat ostereita, koska pitivät niitä ravitsevina. Osterit pidettiin vedellä peitetyissä tynnyreissä. Niitä ruokittiin hyvin, ja ne olivat pulskassa kunnossa, kun niitä tarvittiin piiraisiin, keittoihin ja paistettaviksi. Vapisijoiden ruoka tuli kuuluisaksi. Jopa sisällissodan aikana, joka lopulta romautti joidenkin Shaker-yhteisöjen talouden, he tarjosivat loistavia aterioita molempien osapuolien sotilaille.

Kuva: Matti Amnell

Taivaassa ei ole likaa

Yhteisön paikkaan vaikutti ratkaisevasti veden läheisyys. Peseytyminen kerran viikossa oli 1800-luvulla harvinaista, sitä pidettiin jopa vaarallisena. Vapisijoille ammekylpy oli uskonnollinen kokemus, pestiin synnit pois. Oli myöskin pelkästään symbolisia peseytymismuotoja, ja vapisijoitten yhteisössä oli kaikille ryhmille, miehille, naisille, pojille ja tytöille, omat peseytymispaikkansa, kylpytalonsa.

Muutenkin oli siisteyden vaatimus ehdoton: taivaassa ei ole likaa. Makuuhuoneissa oli monenlaisia tuuletusikkunoita. Pölyn vaarallisuus terveydelle oivallettiin. Vuoteissa oli pyörät, jotta vuoteita olisi helppoa siirrellä. Kaikenlaisia pölyä kerääviä kalusteita vältettiin. Siksi koristeet ja kiemurat honekaluissa eivät tulleet kysymykseenkään. Myös tuolien ja pöytrien oli oltava kevyitä ja helposti nosteltavia. Kaikissa huoneissa kuuden jalan korkeudella lattiasta kiersi naulakko, jonka puutappeihin sai ripustaa mitähyvänsä, tuolin, lyhdyn tai jopa seinäkellon.

Luovuuden lahjoja

1830-1840 -luvuilla Shaker-lahkossa vallitsi spiritualistinen kausi, jolloin syntyi henkipiirustuksia, spirit drawings. (Muuta kuvataidetta ei vapisijoitten keskuudessa tehtykään.) Eräänlaiset meediot saivat unessa piirustuksen, runon tai sävelmän, jonka he merkitsivät muistiin. Kuuluisin piirros on sisar Hannah Cohoonin vuonna 1854 piirtämä elämänpuu, josta on tullut eräs vapisijoitten ja nykyään Shaker-tyylin symboli, ja sitä voidaan nähdä monenlaisissa tuotteissa. Muunnelma vapisijoitten laulusta "God of Dance" on joidenkin amerikkalaisten kirkkojen virsikirjassa, ja Aaron Coplandin sävellyksessä Appalachian Spring on teemana vapisijoitten sävelmä Simple Gifts.

Vuode luokan perällä

Koska luonnollista väestönlisäystä ei ollut, adoptoitiin orpolapsia. Hoitajina oli pojilla veljet ja tytöillä sisaret. 14-vuotiaina lapset muuttivat aikuisten taloihin. Lapset puettiin täysin aikuisten tavoin, ja he osallistuivat pienestä pitäen vapisijoitten toimeliaan ja täsmällisen elämän kaikkiin vaiheisiin. Joutilaisuutta pidettiin pahan alkuna, siksi pienetkin lapset tekivät pitkät päivät jotakin hyödyllistä työtä: kutoivat kangasa, ompelivat vaatteita, neuloivat sukkia ja punoivat tuolinistuimia.

Vapisijat pitivät tietoa ja uskontoa yhteen kuuluvina, siksi kaikki lapset heidän yhhteisöissään kävivät koulua 15-vuotiaiksi. Tytöille ja pojille opetettiin samoja aineita, kolme kuukautta vuodessa, tytöille kesäisin ja pojille talvisin. Oppinaineisiin kuului tavallisten aineiden lisäksi mm. arkkitehtuuria, etiikkaa, "oikea uskonto ja oikea historia". Vapisijat uskoivat monien suurmiesten kääntyneen hengen maaimassa heidän kannattajikseen. Uskottiin, että George Washington, Napoleon, kuuluisat intiaanipäälliköt ja monet muut lähettivät meedioitten kautta viestejä tuonpuoleisesta ja selostivat oman aikansa tapahtumia.

Hauskuutta lasten elämään toivat retket, jolloin samoiltiin luonnossa, ongittiin ja ratsastettiin. Lapsia ei saanut lyödä ja ongelmatilanteita yritettiin välttää. Olipa joissain luokkahuoneissa vuode huoneen perällä väsynyttä ja kiukuttelevaa lasta vareten. 21-vuotiaina lapset saivat lähteä pois yhteisöstä, jos halusivat. Useimmat jättivät tämän "taivaan siirtokunnan" ja menivät elämään tavallista elämää pölyn ja aviosäädyn armoilla.

Shaker Village of Pleasant Hill -museokylä. Kuva: Matti Amnell

Vähitellen oli yhteisöissä vain joitakin vanhuksia. Lehdissä mainostettiinkin näitä yhteisöjä turvapaikkana yksinäisille. Muutamat intomieliset johtajat haaveilivat vielä paremmasta tulevaisuudesta ja kehittivät uutta teologiaa, joka sallii pitää kuvia seinillä ja jopa katsella televisiota ja suhtautua suopeasti "maailman" ihmisiin. Eräs johtajista oli kirjeenvaihdossa Tolstoin kanssa.

On sanottu, että yksi syy Shaker-liikkeen loppumiseen oli Yhdysvaltojen muuttuminen maanviljelysyhteisöstä teollisuusvaltioksi. Mutta on myös sanottu, että jos vapisijoilla ei olisi ollut selibaattivaatimusta, heidän joukkonsa olisi voinut kasvaa yhtä suureksi kuin muút alussa pilkatut ja vainotut erikoislaatuiset ryhmä.

On kohtalon ironiaa, että jälkipolvi arvostaa vapisijoissa eniten sitä, mitä nämä itse arvostavat vähiten - heidän talojaan ja tavaroitaan.

Julkaistu aikaisemmin Kotiliesi 19/1984, 26-35. Pirkko Anna Amnell copyright

Pääsiäiskoristeiden symboliikkaa

2007-01-10T22:33:00.008+02:00

Kuva: Anna Amnell,Puisia pääsiäismunia eri puolilta maailmaa, alhaalla Indonesiasta, yllä vasemmalla New Orleansista ja oikeal. a Itä- Euroopasta. Keramiikka-astia: Rosanne Lamarre.

Taas otetaan esille pääsiäiskoristeet - kukko, kana ja tiput, kerätään pajunoksia, värjätään pääsiäismunia sekä ostetaan tulppaaneja ja suklaapupuja. Turhaa rihkamaa vai ikivanhaa symboliikkaa?

Sekä Euroopassa että Amerikassa on lapsille sanottu, että pääsiäisjänis tuo heille munia ja makeisia. Ennen vanhaan neuvottiin, että pääsiäisjänikselle täytyy tehdä pesä rauhalliseen paikkaan, sillä se on arka. Nykyajan pääsiäispupu ei ujostele, vaan tuntuu joskus loikkaavan pääsiäisen keskushahmoksi, ja monet haluaisivat karkottaa töpöhännän pääsiäisestä.

Pääsiäispupu sopii hyvin yhdeksi pääsiäisen symboleista, sanoo amerikkalainen uskonnollisen taiteen tutkija Ade Bethune. Jänis ei ole vain "pelkkä kimppu lihaa ja nahkaa, vaan olento, joka toteuttaa paikkaansa Luojan luomassa maailmassa." Lisäksi "jäniksen kolo on kuten Jeesuksen hautakin pimeä maakuoppa. Sieltä pupu viilettää ulos ja pomppii kevyesti mäkien ja laaksojen poikki." Siksi se on Bethunen mielestä erinomainen ylösnousemuksen vertauskuva lapsille.

Koska jänis on runsaasti lisääntyvä eläin, se on ollut monien kansojen keskuudessa kevään ja hedelmällisyyden vertauskuvana. Kristinuskossa jänis on ollut perinteisesti myös intohimon vertauskuva, joka on kuvattu katolisessa taiteessa Marian jalkojen juureen alistettuna. Toisaalta jänis on symbolisoinut uudistumista ja intuitiota sekä valoa pimeydessä. Avuttomuudessaan se on lisäksi vertauskuva ihmisestä, joka panee luottamuksensa Jumalaan.

Miksi kananmunia kieritetään maassa Valkoisen talon edessä?

Uusia suomalaisia puusta tehtyjä pääsiäismunia. Kuva: Anna Amnell

Kirkollisesti vakiintunut asema on toisella ikivanhalla kevään vertauskuvalla - munalla. Jo muinaisina aikoina kerättiin keväisin villilintujen munia pesistä, ja ne olivat tarpeellinen ravinnonlisä ankaran talven jälkeen. Ne olivat myös eloonjäämisen ja uudistumisen vertauskuva.

Persialaiset antoivat toisilleen kullanvärisiä ja kirkkaanpunaisia munia. Ne kertoivat siitä, kuinka auringon valo ja lämpö voittavat pimeyden ja kylmyyden. Kiinassa annettiin punaiseksi värjättyjä munia lapsen syntymän kunniaksi. Jo varhain tuli munasta myös kristillinen symboli, toivon ja ylösnousemuksen ja nimenomaan kalliohaudan vertauskuva.

Pääsiäismuna voi symbolisoida sitä kiveä, jonka enkeli vieritti Jeesuksen haudan suulta pääsiäisaamuna. Tätä kuvaa angloamerikkalaisessa kulttuurissa suosittu lastenleikki, jossa kovaksi keitettyjä munia vieritetään mäkeä alas tai nurmikolla. Sitä on myös pääsiäismunan vierittäminen Amerikan presidentin virka-asunnon Valkoisen talon pihalla joka pääsiäisenä.

Marmorimunia eri puolilta maailmaa. Kuva: Anna Amnell

Koristeena käytetyistä munista kuuluisimmiksi ovat tulleet Fabergen suvun kultaseppien valmistamat helmin ja jalokivin koristetut pääsiäismunat, joita oli tsaarien kokoelmissa. Tampereelle tulee Moskovan Kremlin kokoelmista näyttely Fabergen aika 17.6. - 1.10. 2006. Fabergella työskenteli myös joukko suomalaisia taiteilijoita. Pääsiäismunien koristelusta on kehittynyt eräs kansantaiteen muoto esimerkiksi Ukrainassa. Myös Suomen ortodoksien pääsiäismunat ovat enemmän taidetta kuin pelkkiä koriste-esineitä.

Kreikassa kananmunat värjätään kiirastorstaina kirkkaanpunaisiksi Kristuksen veren vertauskuvaksi. Tällainen kananmuna voidaan asettaa pääsiäisleivän keskelle koristeeksi. Koska luonto herää eloon pääsiäisenä lämpimissä maissa, sitä kuvaamaan voidaan munat värjätä vihreiksi. Vanhassa kristillisessä symboliikassa vihreä väri kuvaa myös sitä, kuinka katuvat otetaan kiirastorstaina jälleen seurakunnan yhteyteen "tuoreina vihreinä oksina".
Häikäisevää kauneutta Faberge-pääsiäismunia

Palmunoksat ja virpomisvitsat

Etelän lämpimässä ja rehevässä pääsiäisessä palmunlehdet julistavat voittoa kuolemasta. Samaa ylösnousemuksen iloa edustavat kotoiset virpomisvitsat ja pajunoksat.

Pääsiäispuu

Vuonna 1950 amerikkalainen Katherine Millhouse julkaisi lastenkirjan "Egg Tree". Hän kertoo siinä, kuinka Pennsylvanian saksalaiset alkoivat 1800-luvulla koristella paljaita oksia tai kokonaisia pieniä lehti- ja havupuita pääsiäismunilla. Millhousen kirjan innoittamana tämä tapa levisi Alaskaan asti.

Yksinkertainen pääsiäispuu syntyy kuivasta, mutta tukevasta oksasta, joka löytyy metsäpolulta. Voi myös taittaa oksan pihalla kasvavasta puusta. Siihen voi ripustaa puisia pääsiäismunia tai jopa muutaman marmorimunan ohuen rautalangan avulla. Kevyimpiä ovat kananmunan kuoret, joista sisus puhalletaan pois laittamalla molempiin päihin pieni reikä. Ripusta munankuoret langan ja tulitikun pätkän varaan. Jos käyttää raskaampia pääsiäismunia, täytyy laittaa maljakkoon kiviä vastapainoksi. Kuvassa on käytetty japanilaiseen tyyliin yksinkertaista hedelmäpuun oksaa ja aidon ruskehtavia munankuoria, joihin on piirretty tussilla pääsiäissymbloleja. Lastenhuoneeseen voi laittaa koivun tai pajun oksista pääsiäispuun, joka on iloa ja värejä tulvillaan.

Kukot ja kanat

Muutkin perinteiset pääsiäiskoristeet ovat kuin havainnollinen oppitunti kristinuskon perusasioista. Kanaemo poikasineen kertoo Jumalan äidillisen hoivaavasta rakkaudesta. Savikukot muistuttavat että vahvimmatkin ovat Pietarin lailla usein heikkoja ja pelokkaita. Kukko kertoo myös anteliaisuudesta, jakaahan se ruokansa kananojen ja kananpoikasten kanssa. Kukko on myös vertauksena Kristuksesta, joka karkottaa pahan ja pimeyden kuten kuten kukko karkottaa yön ja herättää meidät aamuun.

Pääsiäisen ajan kukat

Kukat tuovat mieleen Jeesuksen kotimaan kukkaloiston keväällä: erämaa puhkeaa eloon. Kukkamme tuovat myös viestejä kristillisestä perinteestä. Dante sanoi liljaa uskon kukaksi, ja se onkin ollut puhtauden, rauhan, viattomuuden ja kuninkuuden vertauskuva. Toisinaan narsissi on liljan tilalla Marian symbolina ja perii myös muut merkitykset siltä.

Punainen ruusu muistuttaa marttyyriudesta ja armeliaisuudesta ja sen valkoinen sisar viattomuudesta ja puhtaudesta. Ehkä jossakin perheessä pasha tehdään perhosen muotoiseksi, ja se kertoo elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta kuten perhosen eri vaiheet.

Keskeisin pääsiäisen symboli on karitsa. Voitonlippua kantava eläinlapsi tuo lapsenkin mieleen aavistuksen kristinuskon Jumalan mystiikasta, Jumalasta, joka on samalla kertaa heikko lapsi ja mahtava, pelottava kuningas, samalla kertaa kärsivä ja voittoisa. Näin pääsiäiskoristeet yhdistävät koko perhettä ja sukua ja ovat korostamassa pääsiäisen ihmettä ja iloa.

Pirkko Anna Amnell copyright

(Julkaistu aikaisemmin lehtiartikkelina: Mitä pupu tekee pääsiäisessä? - Kotimaa, no 35, 23.3.1989.)

Pääsiäislilja

Kanadassa asuessani totuin pitämään valkoista liljaa pääsiäiskukkana. Se oli korkea kukka, jota myytiin ruukuissa. Olettaisin, että se oli Bermudan lilja. Ainakin se on samannäköinen kuin yllä oleva Bermudan lilja.

1880-luvulla oli filadelfialainen rouva Sargent käymässä Bermudan saarella ja ihastui Bermudan liljoiksi sanottujen kukkien tuoksuun ja kauneuteen. Koska hän harrasti puutarhanhoitoa, hän vei muutamia sipuleita mukanaan. Niistä kehitti filadelfialainen puutarhuri William K. Harris pääsiäisliljana tunnetun kukan.

Pääsiäislilja, jota Dante sanoi uskon kukaksi, on puhtauden, viattomuuden ja kuninkuuden symboli. Se sai tieteelliseksi nimekseen Lilium Harrisii, Harrisin lilja.